Isän kanssa Amsterdamissa
Matkamuistoksi jäi kysymys huoltosuhteen vaihtumisesta, kirjoittaa Risto Lindstedt.
Anne Frankin talo oli vaikea rasti. Hermostutti etukäteen. Talossa on kuljettava jyrkkiä ja kapeita porrasnousuja. Taktiikkana oli, että miniä kulkee edellä, appi seuraa ja poikansa on peräpään valvojana. Jos ote kirpoaisi ja askel harhautuisi, hän putoaisi ensimmäiseksi poikansa päälle.
Nousut olivat ähräyksiensä arvoisia. Miniä käänsi tekstejä ja appi ihmetteli. ”Elää piilossa ja pelätä kaiken aikaa. Jufenauta.” Ilmaisu on vahvinta isän kiroomus-sanastossa. Vaikka askel oli jo raskas, ihmettely oli edelleen ketterää.
Kadulle palattuamme isä arveli, että minua oli hermostuttanut. Myönsin näin olleen. Isä sanoi, ettei hän vielä ollut käyttänyt kaikkia keinojaan. ”Portaat olisi voinut mennä konttaamallakin.” Eipä tullut mieleen, ei vielä, vaikka meillä on sittenkin vain 20 vuoden ikäero.
Isä sai lapsiltaan 85-vuotislahjaksi matkan, me saimme matkanhoitajan roolin. Kuka toimii peräpään valvojana omilla tulevilla matkoillamme? Jatkuuko liike? Kyse on yksinkertaisesti siitä, miten luontevasti lapsien kanssa huoltovastuun vaihtuminen tapahtuu.
Kuinka paljon isän ”tyypistä” on siirtyvä pojalle, se jää nähtäväksi. Kuinka paljon on jo siirtynyt, se on näkymättömissä. Kun kaikki päiväsuunnitelmat eivät aivan kohdilleen menneet, isä sanoi toistamiseen, että ”ei kai sillä nyt ole niin väliä”. Säpsähtelin, koska en ollut aivan varma, kumpi meistä lopultakin ajatteli ääneen.
