Maailmanvalloittajan ähky

Ihanien­ kuvien katseleminen saa haluamaan paitsi lisää kuvia, myös konkretiaa: matkustelua ja hyödykkeitä.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Syksyllä 1858 valokuvaaja ja seikkailija Gaspard-Félix Tournachon istui omenapuun alla ja oli epätoivoinen. Hän oli yrittänyt kaikkensa tehdäkseen märkälevytekniikalla ilmakuvan maan pinnasta. Hän oli hankkinut parhaat laitteet ja rakentanut kuumailmapalloonsa pimiön. Hän oli tehnyt kokeita kokeiden perään. Mutta hänen negatiivinsa olivat aina tyhjiä.

Puun alla murehtiessaan Tournachon, lyhyemmin Nadar, keksi yhtäkkiä syyn epäonnistumisilleen. Seuraavalla lennollaan hän sulki pallon kaasuaukon. Kaasut eivät enää päässeet kehitteisiin, ja tuloksena oli maailman ensimmäinen ilmakuva. Siinä näkyi peltoa ja kolme rakennusta, joista yhden katolla oli kaksi valkoista pulua.

Kuva katosi ja elää vain Nadarin muistelmissa. Hänen 1868 kuvaamiaan ilmakuvia Pariisista on säilynyt. Niissä hohtaa Riemukaari, Arc de Triomphe, voiton merkki.

Tämän tarinan kertoo kirjailija Julian Barnes teoksessaan Levels of Life (2013). Nadarista Barnes leikkaa suoraan jouluaattoon Kuussa 1968, jolloin Apollo 8:n astronautti William Anders valokuvasi ensimmäistä kertaa maapallon. Valokuvaamiseen on aina liitetty ajatus kohteen hallitsemisesta, kerta kaikkiaan sen sielun varastamisesta. Maanpinnan kuvaaminen kaukaa oli sadan vuoden suurhanke, joka merkitsi jumalansilmää, kaikkeuden täydellistä haltuunottoa, ja samalla koko maapallon tuotteistumista.

Ihminen on visuaalinen eläin, joka nielee silmillään. Muistan, miten lapsena rakastin värejä. Värejä piti olla paljon. Kaikki. Kiiltävinä. Kirkkaina. Ihanina. Värin nälkä tuntui fyysisenä kutinana poskien sisäpinnoilla. Se oli eläimellistä halua.