Herää Suomi, maailma karkaa
Pienen maan on oltava suuria ketterämpi. Tulevaisuutta ei saa pelätä, kirjoittaa Mika Aaltola.
Tila on yhä enemmän toiminnan määrittämää, niin on myös kansainvälisessä politiikassa. Opetin 2000-luvun alussa Tampereen yliopistossa. Työhuoneeni oli yliopistokäyttöön remontoidussa vanhassa Attilan kenkätehtaassa. Neljän metrin huonekorkeus ja jyhkeät seinät loivat tunnelmaa ylellisestä rauhasta.
Yliopisto päätti kuitenkin siirtää laitoksen uuteen rakennukseen. Kuten arvata saattoi, muuttoa kohtaan syntyi vastarintaa. Moni oli kiintynyt vanhaan rakennukseen. Huokuttimena uuden hyväksymiselle käytettiin väitettä, että vaikka uudet työhuoneet olivat tilaltaan pienempiä, niin niiden käytettävyys oli parempi, joten tavallaan myös neliöitä oli enemmän.
Globaali maailmanjärjestelmä on suunniteltu monikäyttöiseksi. Sen modulaarinen rakenne mahdollistaa verkostoja. Toiminnallista tilaa on enemmän kuin aikaisemmin. Ihmiset, tavarat ja bitit liikkuvat. Ongelmana on kuitenkin tämän järjestelmän monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus. Demokraattinen päätöksenteko vaikeutuu tai irtautuu todellisuudesta, kun kansalaiset ja jopa päätöksentekijät ovat yhä enemmän kuutamolla. Heiltä puuttuu välineitä ja kielikuvia maailman ymmärtämiseen.
Euroopan maiden siirtyminen kansallisvaluutoista euroon myytiin samaan tapaan kuin yliopistossa muutto jyhkeästä Attilan kenkätehtaasta. Euro toi lisää mahdollisuuksia ja ennustettavuutta. Toistaan seuranneiden devalvaatioiden ajan epävarmuudet poistuivat. Ansaintalogiikka virtaviivastui.
Parhaillaan käynnissä olevan Kreikan eurodraaman käänteet ovat tavattoman vaikeaselkoisia. Niitä käsiteltäessä onkin palattu vanhoihin metaforiin, joiden taustalla ovat 1900-luvun alun ideologiat. On laiskoja ja huijaavia kreikkalaisia. Jämäköitä saksalaisia. Riistoluokka ajamassa kreikkalaisia kuilun partaalle pankkien rikastuessa. On taannuttu käyttämään vanhoja mutta tuttuja myyttejä sen sijaan, että opittaisiin uuden maailman kielikuvia.
Vuonna 2014 Ebola-virus hyppäsi mannertenvälisten lentoyhteyksien avulla Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Seurauksena oli hysteriaa ja refleksinomaista tarvetta päästä takaisin tuttuun ja turvalliseen. Puhuttiin kansainvälisestä karanteenista vakavasti otettavana vaihtoehtona.
Ebola saatiiin kuitenkin taltutettua. Tautimaiden eristämisen asemasta epidemia-alueelle lähetettiin osaavaa henkilökuntaa. Yhdysvallat lähetti 3 000 sotilasta avustamaan elintärkeässä operaatiossa. Toimittiin vastoin vaistonvaraisia ajattelumalleja – ja onnistuttiin.
Parhaillaan käytävä keskustelu transatlantisen vapaakauppasopimuksen ympärillä on nostanut esiin takaumia 1900-luvulta. Sopimuksesta on tehty monen pahuuden vertauskuva sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin tilaisuutena hallita ylikansallista dynamiikkaa. Ihmisiä pelotellaan Frankenstein-kielikuvilla viittaamalla vaikkapa geenimanipuloituun ruokaan. Lintukoto-pelkopuhetta esimerkiksi voivoteltaessa sitä, että suomalainen terveydenhoito uhkaa lipua amerikkalaisille yrityksille.
Kauhukuvat kuljettavat keskustelua siitä huolimatta, että sopimus pyrkii takaamaan demokraattisemmat pelisäännöt maailmanlaajuiselle toiminnalle.
Monille Ukrainan sota ja Venäjän taantuminen naapuriensa kanssa riitelyyn tulivat taivaan lahjana. Heille se oli merkki siitä, ettei Suomen sijainti ole muuttunut. Olemme edelleen geopolitiikan pelinappula, jonka on parasta olla hiljaa ja keskittyä omiin oloihinsa, ison karhun lämmittävässä kainalossa.
Miksi luopua vanhoista säännöistä, kun maailmakaan ei koskaan muutu, tai ei ainakaan paremmaksi?
Tulevaisuus kammottaa. Siihen ”rakennukseen” on epämukava muuttaa. Erikoiseksi pelokkuuden tekee se, että olemme jo vuosikymmeniä määrätietoisesti luoneet maailmaan kytkeytyvää Suomea. On ylpeilty maailmanluokan kytköksillä globaaliin elintärkeään infrastuktuuriin. On rakennettu laivoja ja kehitetty mobiililaitteita. Suomalainen koulutus on maailman parasta. Teollisuus on innovaatiokykyistä. On syytä olla ylpeä.
Mutta Suomi ei ole vielä valmis, maailma on alituisessa liikkeessä.
Vallitsevaa olotilaa korostava, status quo -ihminen on säikky vaikka niin ei tarvitsisi olla. Maailman innovaatiokeskuksissa keskeinen sanonta rohkaisee epäonnistumaan nopeasti ja epäonnistumaan usein: ”Fail fast, fail often.” Yhdysvalloissa tämä ajattelutapa on syvällä kansallisessa kultuurissa. Epäonnistuminen ja nousu takaisin pohjalta on kunnioitettavan ihmisen merkki.
Skandaalien ryvettämä Hillary Clinton pompahtaa epäonnistumisistaan uudelleen pintaan kuin ongenkoho. Applen perustajan Steve Jobsin legenda kasvoi hänen vastoinkäymistensä kautta.
Suomessa taas epäonnistuminen on synnillistä.
Ongelmana on myös jääräpäisyys, kun harhapolulle on kerran lähdetty. Koska epäonnistuminen on traagisen leimaavaa, on helpompi pysyä valitulla linjalla.
Näin esimerkiksi Fennovoimaan on sijoitettu liikaa poliittista kunniaa, jotta se voisi kaatua. Ulkopolittiikka on aina vakaalla ikuisella uralla, vaikka koko maailma ympärillä kaatuisi. Euroa tai Euroopan unionia ei voida helposti ajatella uudelleen, koska ne on kerran jo luotu.
Pienen maan on oltava ketterä. Tämä tarkoittaa muutosprosessien hoksaamista muita ennen. Se tarkoittaa, että ohjauspyörässä tulisi olla muitakin suuntia kuin yksi. Nyt pitäisi arvostaa myös niitä yhteiskunnallisia kommentteja, jotka eivät toista jo opittua.
Vaihtoehtoisia tai uusia ajattelumalleja ei tule nähdä epälojaalisuuden merkkeinä. Globaali maailma ja Suomen rooli tarvitsevat uusia kouriintuntuvia kielikuvia ja helposti ymmärrettäviä peukalosääntöjä.