Hanna Weselius: Kuka jää ulos, kun meihin kuuluminen vaatii kesä­mökin ja kylpy­huoneen lattia­lämmityksen?

Kun olin viisivuotias, vanhempani veivät minut lastenjuhliin. He tarkoittivat hyvää. Olin yksinäinen ja vetäytyvä lapsi. Ehkä toisten lasten seura auttaisi.

Juhlapaikka oli koulun liikuntasali, jonka jumppapatjoilla lapset kiljuivat ja rellestivät. Säikähdin, takerruin lukko-otteella äidin jalkaan ja ilmoitin, etten todellakaan aio sekaantua tällaiseen. Nolostuneet vanhempani veivät minut kotiin. Muistan vieläkin kauhun ja helpotuksen.

Polarisaation aikoina moni miettii sitä, millaisiin joukkoihin kuuluu ja mihin ei missään tapauksessa halua kuulua. Eronteko on tärkeää. Riemurinnoin ja julkisesti ihmiset jakautuvat kahtia mitä triviaaleimpien mieltymysten ja näkemysten suhteen. Media ruokkii sitä kirjoittamalla meistä, jotka yksissä tuumin rakastamme, ajattelemme ja teemme milloin mitäkin.

Viisivuotiaana en tuntenut kuuluvani ryhmään ”lapset”. Olen vieläkin systemaattisesti haluton asettumaan mihinkään joukkoon. Jos mediassa käytetään me-puhuttelua, ärsyynnyn ja luen vastahankaan.

Tänä kesänä oivalsin kuitenkin tuntevani syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta kahdessa paikassa: mielenosoituksessa ja metsässä. Tajusin asian Helsinki Pridessa, jossa käyn vaikken kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Pride on syleilevä: tule sellaisena kuin olet ja hyväksy kaikki toisetkin. Jopa kadunvierillä messuavat tuomiopäivän profeetat saavat olla. Olennaista siinä ja kaikissa mielenosoituksissa on, että mukaan voi mennä yksin ja liueta isoon, hyväntahtoiseen organismiin.

Metsä on erilainen paikka kuin mielenosoitus, mutta koen siellä samaa liukenemista kuin kadulla aaltoilevassa ihmisjoukossa. Tunne on syvempi ja laajempi, koska metsän joukkoon kuuluvat kaikki lajit. Saatan olla ainoa ihminen, mutta en ole yksin. Olen osanen. Joukolla, johon kuulun, ei ole ulkopuolta. En tunne huolta minästäni enkä tarvetta puolustautua. Mättäällä en pelkää kuolemaa.

Ihminen varmaankin tarvitsee jotain yhteisyyttä. Se voi olla orgaanista kuten metsässä, mutta myös välineellistä, ulkoapäin asetettua. Suomalaisen me-puheen juuret ovat Zacharias Topeliuksen Maamme kirjassa (suom. 1876). Se rakensi kuvaa suomalaisista ja oli tärkeä osa aikansa poliittisia pyrkimyksiä. Kirjallisuudentutkija Mari Hatavaran mukaan Topeliuksen tekstin me-puhuttelu tarjosi kollektiivista kokemusta yhteisestä kansasta ja teki eroa muihin.

”Lapset” on olemassa oleva joukko, mutta mihin sitä käytetään ja millaiset lapset se kelpuuttaa juhliinsa? Jokin tällainen kysymys päässäni varmaan olisi viisivuotiaana pyörinyt, jos olisin osannut käsitteellistää kokemuksiani. Nyt voin kysyä vaikkapa näin: Mitä ilmastonmuutoksen aikana seuraa median me-puhutteluista, jotka antavat ymmärtää kaikkien kuuluvan keskiluokkaan ja omistavan kesämökin ja kylpyhuoneen lattialämmityksen? Tai: mitä kansallisuuteen viittaava me-puhe aiheuttaa sodan uhan ajassa?

Taidehistorioitsija John Tagg on kirjoittanut, ettei valokuvia katsoessa pidä kysyä, mitä ne esittävät, vaan mitä varten ne on tehty ja kuka niistä hyötyy. Samalla tavalla me on kielikuva, joka voi olla hyvinkin päämäärätietoinen tai sitten vain laiskaa retoriikkaa, eikä sitäkään kannata ottaa annettuna.

Useimmiten me perustuu oletuksiin, eikä sellaisiin meihin kuulu lopulta kukaan.