Mielikuvia ja uskonasioita
Kun ihminen kuolee, sitä kohti on vaikea katsoa. Helpompaa on pysyä kaukana sairaaloista ja laitoksista, kirjoittaa Hanna Weselius.
3
MIN
Kun metsä kuolee, sitä kohti on vaikea katsoa. Helpompaa on pysyä autossa. Vierellä vilistävät puunrungot pitävät yllä uskoa, että tuuheaa metsää riittää. Jos pysähtyy ja astelee puiden lomaan, huomaa, että metsämaisema olikin reunakoriste, jonka takana ammottaa avohakkuu.
Maa- ja metsätalousministeriössä tehdään parhaillaan kriteerejä uusille suojeltaville metsille. Luontoammattilaisten mukaan ehdotetut kriteerit ovat niin tiukat, ettei sellaista vanhaa, lahopuupitoista metsää oikein ole. Ei juuri edes kansallispuistoissa. Metsäkartoittaja Ari Aalto toteaa Helsingin Sanomille, että ”ne on ihan satumetsiä sitten”.
Satumetsä on ihana. Puut humisevat, sammal upottaa, naava kuiskii oksissa. Sellaisia metsiä halutaan yksimielisesti suojella. Tavallisempia ei pidetä niin tärkeinä. Huomio kiinnittyy mielikuvaan.
Kun ihminen kuolee, sitä kohti on vaikea katsoa. Helpompaa on pysyä kaukana sairaaloista ja laitoksista. Siten voi pitää yllä uskoa, että kuolema on hiljainen, helppo ja valkoinen kuin puhdas puuvillalakana. Jos kuolemaa seuraa läheltä, se voi näyttää toisenlaiselta. Esimerkiksi sietämättömän tuskalliselta.
