Katso peiliin

Kolumni: Mitä minulle tapahtui? Opetin ja istuin videokokouksissa ja näytin oudolta, kirjoittaa Hanna Weselius.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Kun maailma keväällä suljettiin, ensimmäinen tilannekuva esitti rivissä seisovia valtioneuvoston jäseniä, joiden sivuilla lepattivat viittomakielen tulkit. Muistan hihkaisseeni, kun näin tulkkien vuoronvaihdon lennossa. Tunsin historian siipien havinaa.

Pian kiinnostus suoriin lähetyksiin laantui. Viikon päästä poikani kuittasi iltauutisten ohi kävellessään, että nykyään kaikkien täytyy joka ilta saada nähdä rivi ihmisiä, jotka lausuvat ne luvut, joiden verran maailmanloppu on tänään lähempänä kuin eilen.

Median täyttivät kuvat kodeista. Arkisiksi järjestellyt kuvat viehättivät, toisten elämän tirkistely viihdytti. Mutta haukatut voileivät, pölyiset ikkunat, jumppapallot, takkuiset päät ja sohvannurkkien ihmiskasat alkoivat pian kaikki näyttää samalta. Mitä ne tietenkin olivatkin. Ihmisten uuvuttava tavallisuus ja järkyttävä samanlaisuus aiheuttivat outoa pahoinvointia.

Mihin me tarvitsemme näitä kuvia, tuskailin. Miksi käytämme valtavat määrät energiaa ja kobolttia miljardin samanlaisen kuvan pyörittämiseen servereillä ja laajakaistoilla?