Franciscus Argentiinalainen

Paavi Franciscuksen suosio perustuu paljolti mielikuville ”toisenlaisesta” paavista, joka ei nyhveröi opillisten detaljien parissa, pukeudu pitsiin ja punaisiin kenkiin tai marise naisten puutteellisesta naisellisuudesta. Franciscuksen eleet ovat epäilemättä aitoja ja kumpuavat hänen todellisesta erilaisuudestaan edeltäjiinsä verrattuna.

Franciscus on argentiinalainen ja jesuiitta  – kumpikin outoja ja etäisiä asioita suurimmalle osalle suomalaisista. Ne muodostavat kuitenkin yhden paavin ”uudenlaisuutta” selvittävän kokonaisuuden.

Argentiinan sotilasdiktatuuri ja Franciscuksen toimet sen aikana nostettiin mediassa esiin vain vuorokausi hänen valintansa jälkeen. Se on ymmärrettävää, koska maan niinsanotun likaisen sodan aiheuttamat jälkijäristykset vaikuttavat yhä. Kuten minkä tahansa kansallisen trauman jälkeen, selvittelyä on käytävä niin kauan kuin siihen on tarvetta.

Näyttää ilmeiseltä, että Franciscus –  diktatuurin aikana maansa jesuiittasääntökunnan johtaja – oli polarisoituneessa tilanteessa keskitien kulkija. Sellaista ihmistä voidaan myöhemmin syyttää paitsi siitä, että hän ei tehnyt tarpeeksi, myös siitä, että teki liikaa. On kuitenkin perusteetonta pitää Franciscusta sotilasdiktatuurin liehittelijänä. Maassa nimittäin oli kirkonmiehiä, joiden kädet tahrautuivat viattomien vereen.

Franciscus on paaviksi tultuaan kertonut muuttuneensa.

Keskitien kulkijana hän ei kannattanut diktatuuria mutta ei myöskään sitä avoimesti vastustanutta vapautuksen teologiaa tai pappeja – monet heistä hänen kaitsentansa alaisia jesuiittoja – jotka työskentelivät köyhien ja ihmisoikeusliikkeiden parissa.

Jesuiitoille on leimallista hengellisyyden ja käytännön toiminnan yhdistäminen vaatimattomaan elämäntapaan.

Suomessakin on lukuisia ihmisiä, jotka ammentavat jesuiittaveljeskunnan perustaneen Ignatius Loyolan hengellisistä harjoituksista. Niitä voisi kutsua kristilliseksi meditaatioksi. Osalle jesuii-toista hengellisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen yhdistelmä on eri aikoina tarkoittanut radikaaliakin yhteiskunnallista toimintaa.

Harjoitusten tarkoitus on myös jatkuva oman toiminnan suhteuttaminen periaatteisiin. Juuri tämän elämänpituisen itsekriittisen mietiskelyn Franciscus on todennut olevan syynä omaan muutokseensa.

Vaikka hän ei ollut mikään vapautuksen teologian kannattaja, sen eetos on hänen kauttaan tullut Vatikaaniin.

Hänen marraskuinen kolmesataasivuinen kehotuskirjeensä on merkittäviltä osin, sanavalintoja myöten, sitä vapautuksen teologiaa, johon hän nuorena miehenä suhtautui epäilevästi: kirkon on asetettava köyhät etusijalle ja vastustettava rahan epäjumalaksi asettamista. Se on elettävä todeksi niin opissa kuin käytännön toiminnassakin.

Paavi Franciscus ei ole pyhimys eikä roisto. Hän on ihminen, joka on saanut valtaa.

Hänen toimintansa paavina voikin nähdä yhden Argentiinan trauman eläneen ihmisen pyrkimyksenä sovittaa diktatuurin langettama raskas velka.