Eurojytkyn vastavalkeat

Toukokuussa järjestettävissä Euroopan parlamentin vaaleissa otetaan mittaa EU-päättäjien uskottavuudesta. Maata kuopivat etenkin EU-kriittiset populistit, jotka haluavat iskeä valtaeliitin polvilleen ja horjuttaa unionin rakenteita. Kovimmat uhoajat julistavat loppua unionille verraten sitä savijaloilla horjuneeseen Neuvostoliittoon.

Mielipidetiedustelut kertovat kansan haluavan muutoksia EU:n toimintaan, joten pelko päättäjien piirissä valtaa alaa. Tällä kertaa ei surkutella alhaista äänestysintoa, nyt pelätään kansalaisten äänestävän ”väärin”. Ilmassa on samanlaista huolta kuin sodan jälkeen, jolloin kommunistit marssivat vahvassa myötätuulessa vaaleihin ympäri Eurooppaa.

EU-kriittisten edustajien nykyistä tanakampi edustus 751-paikkaisessa parlamentissa vaikeuttaisi, jopa salpaisi päätöksentekoa. Valtaosa EU-päätöksenteosta tehdään ministerineuvoston ja parlamentin yhteispelinä, joten hajanaisempi parlamentti vaarantaisi ratkaisut digitaalisten sisämarkkinoiden kaltaisista merkittävistä hankkeista.

Populismin virtoja padotakseen EU-eliitti yrittää laajentaa eurovaalien kansanvaltaisuutta. Eurovaalit pyritään kääntämään kilvaksi EU:n johtotehtävistä, etenkin tulevasta komissiosta ja sen puheenjohtajasta.

Näin kansalaisia innostetaan äänestämään – puolueita, joiden kärkiehdokkailla on saumoja nousta EU:n ykköstehtäviin.

Kaduilla purnataan EU:lle ja ilkamoidaan eurojytkyllä. Ranskassa Marine le Penin Kansallinen rintama keikkuu suosion aallonharjalla, ja puolue rakentaa yhdessä Hollannin vapauspuolueen kanssa Euroopan laajuista kansallismielisten allianssia. Suomessakin perussuomalaiset valmistautuvat voitonvarmoina vaaleihin.

EU-eliitin yritys sytyttää vastavalkeat unionin johtajuutta korostamalla on ymmärrettävä. Eurovaalien politisoiminen uhkaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Kärkiehdokkailla ja johtotehtävillä keikarointi vain vahvistaa kuvaa kansasta etääntyneestä EU:sta.

Ympäri Eurooppa kiehuva EU-kriittinen ja uusoikeistolainen populismi on ytimeltään maskuliinista revansismia. Tästä kertoo populistipuolueiden nojautuminen mieskannatukseen.

Miesten itsetunnon lääkitsemiseen vedonneet poliittiset liikkeet ovat aiemminkin näyttäneet voimansa Euroopassa. Charles de Gaullen voittokulku sodanjälkeisessä Ranskassa perustui kansallisen ja miehisen ylpeyden palauttamiseen. Ranskan romahdus Hitlerin Saksan edessä oli häpeäksi ranskalaisille miehille.

Samanlaisia patoumia oli muissakin miehitetyissä maissa. Kostonhalua purettiin rankaisemalla saksalaisille antautuneita naisia.

Myös nykyinen talouskriisi on koetellut miesten kunniaa ympäri Eurooppaa. Teolliset työpaikat ovat vähentyneet ja työttömyys on ampaissut ylös. Koulutetuista naisista, start­up-yrittäjistä ja bisneseliitistä on tehty työn sankareita, ja maahanmuuttajien määrä on kasvanut. He taas näyttäytyvät nuorten miesten silmissä kilpailijoina niin työ- kuin parisuhdemarkkinoillakin.

Syylliseksi oman aseman heikentymiseen on helppo nimetä EU. Unioni on avannut rajat yhä laajemmalle kilpailulle ja liikkumiselle. Integraation syventämiseksi luotiin horjuva rahaliitto.

Kaiken kukkuraksi perinteinen isänmaallisuus on välillä julistettu EU:n nimissä liki synniksi.

Miehiseen poliittiseen kulttuuriin on aina kuulunut vihan kohdistaminen ulkopuolisiin: viholliselle langenneisiin naisiin, kansallisen yhteisön ulkopuolisiin ryhmiin, suurkapitalisteihin tai maahanmuuttajiin.

Kamppailua populismia vastaan ei kuitenkaan voiteta pelkästään vastustamalla. Näin siitä vain kasvaa suurempi mörkö. Populisteja ja heidän kannattajiaan pitää katsoa ennakkoluulottomasti silmästä silmään.

Eurooppalainen populismi ei ole pelkkää vihaa, se puolustaa myös rakentavia arvoja.

Populistit arvostavat korkealle monet konservatiiviset perushyveet, kuten kansallisen kokonaisedun, perheen, patriotismin, pragmatismin, tekojen politiikan ja puolustustahdon. Kaikkia näitä on syrjitty löysän liberalismin ja punavihreyden hengessä. Osa populisteista hylkää myös hyvinvointivaltiohyssyttelyn, joka estää rakenteiden uudistamisen taloudellisesti kestävälle pohjalle.

Eurooppalainen populismi voi vastuunoton kautta maltillistua jonkinlaiseksi euronationalismiksi. Stalinismikin muovautui vähitellen läntisessä Euroopassa eurokommunismiksi, joka mahdollisti äärivasemmiston vetämisen mukaan yhteistyöhön.

Keskeisintä on, että muut puolueet ja ehdokkaat uskaltavat esitellä toimivia ja laajakantoisia uudistuksia Euroopan nostamiseksi jaloilleen. Pelkkä äänestäjien miellyttämisellä kilvoittelu olisi tuhoisaa. Kyllä kansalaiset ymmärtävät, että lähivuodet merkitsevät Euroopassa hikeä ja kyyneleitä – vereltä kaikki haluavat välttyä.

Kestävien ja vaikuttavien linjausten lisäksi kansanvalta edellyttää kykeneviä edustajia ja toimivia instituutiota. Monista EU-maista parlamenttiin valitaan etupäässä korkean tason asiantuntija-poliitikkoja. Heidän kanssaan eivät kiihkoilevat kriitikot pärjää.

Euroopan kunnostustyö ei myöskään onnistu, jos komissio politisoidaan ja sen asema unionin yhteisedun vaalijana vaarantuu.