Ikuinen tiistai

Kolumni: Mies ei kanna uutta elämää sisällään eikä puserra sitä ulos. Me kykenemme ruiskaisemaan elämän liikkeelle ja hapuilemme oikeaa etäisyyttä, kirjoittaa Tuomas Kyrö.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tuomas Kyrö
Suomen Kuvalehti

Mies toimii. Nainen toivoo, huokaa ja itkee miehen vierellä ja perään. Sellainen on perinteisten tarinoiden roolitus. Mies pelastaa kylän tai maailman, nainen on olemassa suhteessa mieheen.

Vallitseva olosuhde järkkyy. Sankarin on lähdettävä matkalle, jolla hän kohtaa esteitä, lopulta oman varjonsa. Nyt peloistaan vapautunut sankari kaataa arkkivihollisen ja syntyy uusi järjestys. Kuningas saa kuningattaren.

 

Todellisuudessa mies seisoo toppahousuissa synnytyssalissa, tumput suorina. Metrin päässä tapahtuu kaikki, mitään ei voi tehdä. Myöhemmin mies hakee käytetyn turvaistuimen c-rapusta, hoitopöydän serkulta, rintapumpun kaupasta. Ajaa synnytyslaitokselle, yrittää hissimatkalla luoda nahkansa ja itsetuntonsa, että olisi voimaa tutustua uudelleen ihmiseen, joka synnytti maailmaan uuden ihmisen, johon myös on tutustuttava.