Naapuritieteen uusi oppimäärä
Enää ei käytetä suomalaisen Venäjä-osaamisen käsitettä, vaan puhutaan varovaisemmin Venäjä-tuntemuksesta.
Hallitusohjelma painottaa Suomen läntisiä kumppanuuksia ja Nato-jäsenyyttä. Suomen Venäjä-osaamisen merkitystä ei silti unohdeta. Ohjelmaan on päätynyt kirjaus, jonka mukaan ”hallitus painottaa toimia, joilla ylläpidetään Suomen Venäjä-tuntemusta ja kykyä analysoida Venäjän kehitystä”.
Enää ei käytetä 1990-luvulla levinnyttä Venäjä-osaamisen käsitettä, vaan puhutaan varovaisemmin Venäjä-tuntemuksesta. Venäjä tuskin onkaan asia tai ilmiö, jonka voi ”osata” tai johon kannattaa haeskella käyttöohjetta. Tuntemisessakin on tekemistä.
Venäjä-tuntemuksemme perusta on nimittäin heikentymässä. Sekä virallinen että kansalaistason kanssakäyminen on hiipunut olemattomiin. Samalla on yhä vaikeampi hahmottaa maan kehitystä konkretian tasolla. Kauppasuhteista suurin osa on haihtunut. Tieteelliset yhteydet ovat lähes poikki, eikä Venäjältä kannata odottaa avoimuutta kriittiselle tutkimukselle. Yliopistoissa venäjän opiskelijoita vielä riittää, mutta kouluissa kielen suosio on romahtanut entisestään. Venäjän kielen taidosta onkin tulossa lähinnä maahanmuuttajien omaisuutta. Venäjä-asiantuntijoiden työnäkymät ovat heikot, joten erikoistuminen ei houkuttele.
Professori Timo Vihavaista lainatakseni samaan aikaan edessä on Venäjä-tutkimuksen paradigman muutos. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa hautasi lopullisesti kylmän sodan jälkeisen suuren välirauhan. Jääkaappi ei Venäjällä voittanutkaan televisiota, kuten haaveiltiin, vaan maa palasi autoritaarisille ja väkivaltaisille juurilleen. Tähän asti vallinneet näkemykset asetetaan nyt uudelleenarvioitaviksi nimenomaan tästä lähtökohdasta. Yhteiskunnalliset modernisaatioteoriat korvautuvat geopoliittisella inhorealismilla.
Ukrainan menestyksekäs puolustustaistelu on oma käännekohtansa. Maan historiaa ja nykyisyyttä arvioidaan selvästi Venäjästä irrallisemmassa valossa. Koko Itä-Euroopan käsite on perustellusti asetettu kyseenalaiseksi.
Suomi panosti 1990-luvun alkupuoliskolta asti Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen. Venäjä-yhteyden oli määrä olla yksi maamme menestystekijöistä. Nyt aiemman työn perusteelliselle arvioinnille ja tulevaisuuden pohdinnalle on tarvetta. Missä onnistuttiin, missä ei? Miksi? Mitä voimme oppia ja mihin resursseja tulisi kohdistaa?
Vahva Venäjä-tuntemus tarvitsee joka tapauksessa pohjakseen kriittisen ja monitieteisen tutkimuksen. Määrän sijasta on panostettava laatuun. Kielitaidon ohenemisen ongelmaa voidaan myös yrittää ratkaista. Esimerkiksi monet Venäjä-asioita hoitaneet ruotsalaiskollegani ovat aikoinaan varusmiehinä käyneet Ruotsin puolustusvoimien tulkkikoulun. Ruotsi käynnisti venäjän koulutuksen valikoiduille varusmiehille pari vuotta sitten uudelleen. Tällaista voisi harkita Suomessakin.
Samalla katsetta olisi kohdistettava muuhunkin kuin Venäjään. Ukrainan tuntemukseen pitäisi vihdoin panostaa. Ukrainalla on keskeinen turvallisuuspoliittinen rooli Euroopan ja Suomen kannalta. Sen jälleenrakennus tulee olemaan koko Euroopan sukupolviurakka.
Paikallaan olisi noteerata myös Puola, eurooppalaisessa sarjassa sotilaallinen suurvalta. Itämeren maana sekä EU- ja Nato-liittolaisena Puolan merkitys Suomelle on toinen kuin vuosikymmen pari sitten.
Myös Suomen ja Venäjän suhteita koskeva tutkimus kokee murroksen. Vuosien 1991–2021 välinen suhde asetetaan uudenlaiseen tarkasteluun, ja monessa tapauksessa tullaan käyttämään ”24.2.2022-tirkistysreikää”. Suomen linjauksia arvioidaan lopputuloksen – Venäjän hyökkäyksen ja siitä käynnistyneen Nato-hakemuksen – kautta. Tämä on ymmärrettävä, muttei riittävä lähtökohta.
Historiakuvan muutos käynnistyy luultavasti heti, mutta erityisesti viime vuosien kuva tarkentuu myöhemmin. Arkistojen avautumisessa kestää vuosikymmeniä, toki muistelma-aineistoa tulee varmasti jo tätä ennen.
Liian ahdasta kansallista katsetta kannattaa välttää. Venäjä-suhteissa Suomi on toiminut tiiviisti osana länttä, toki omien kansallisten intressien pohjalta. Ilman läntisen viitekehyksen huomiointia ja vertailevaa otetta kuva jää helposti vajaaksi.
Venäjä-tuntemus ja kyky arvioida naapurin kehitystä säilyy aina ulkopolitiikkamme ytimessä, vaikka emme ole yksin ja vaikka muitakin suuria kysymyksiä on pöydällä. Nyt käsillä on mahdollisuus ja suorastaan velvollisuus arvioida Venäjä-tuntemustamme uudelleen.
