Elävää ruotsia

Profiilikuva
Kieli
Teksti
Lari Kotilainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Poika aloitti yläasteen syksyllä. Yksi jännityksen aiheuttaja oli uusi kieli: ruotsi. Lukuinto oli vähän sitä ja tätä, sillä jokainen esiteini on kuullut termin pakkoruotsi. Kun ensimmäinen koe kannettiin kotiin, oli tuloskin sitten vähän sitä ja tätä.

Ihan helppo ei ollut koekaan. Muutamassa kuukaudessa olisi pitänyt oppia paljon, ja virheettömästi. Poika oli kirjoittanut koepaperiin fjurton ja aadertton. Nolla pistettä.

Isä jää miettimään syntyjä syviä. Kysymys: miksi kieliä oikeastaan opetallaan? Vastaus: siksi, että pystytään vaihtamaan ajatuksia toisia kieliä puhuvien kanssa. Kysymys: eikö ruotsinkielinen ymmärrä sanaa fjurton? Vastakysymys: ymmärtäisitkö sinä, jos ulkomaalainen kirjoittaisi neliätosta?

Meikäläinen kielenopetus tuntuu olevan – yhä, herranjestas! – kiinni perinteissä, jotka kietoutuvat kielioppiin ja oikeakielisyyteen. Riskinä on, että suuri massa koululaisia jätetään haukkomaan henkeään, jotta muutama oppisi kieltä briljantisti.

Näin nimittäin käy, jos kielioppia kahlataan läpi ”opetettu on opittu” -henkisesti. Oikeiden muotojen vaatimus oli ainakin koepaperissa ohittanut ymmärrettävyyden vaatimuksen.

Tällaisen kielenopetuksen hukattu mahdollisuus on toinen ihminen. Koululaiselle ei avaudu oppimisen mielekkyys, sillä kieltä ei pääse käyttämään. Motivaatiota ei synny. Aletaan puhua ”pakosta”.

 

Toisinkin voisi olla. Keväällä Jyväskylässä pidetyn kielenopetuksen seminaarin pääpuhuja, tutkija Terry Lamb kertoi englantilaisesta kokeilusta, jossa koululaisille oli annettu mahdollisuus opiskella enemmän kieliä niin, että valikoimaan lisättiin naapuruston maahanmuuttajakieliä. Eli esimerkiksi kreikkaa, turkkia ja arabiaa.

Tulokset olivat loistavia. Koululaiset oppivat kavereittensa kieliä paljon tavallista paremmin, ja monet jopa valitsivat hyviä kokemuksia saatuaan lisää kieliä. He siis innostuivat kielistä!

Kysymykseen opiskeltujen kielten keskeisyydestä Lambin vastaus on vastaanpanematon: Mistä me tiedämme, mitkä kielet ovat tärkeitä tulevaisuudessa? Koska maailma on loputtoman monikielinen, lapsillemme on tärkeintä oppia opiskelemaan kieliä. Olisi hyvä saada kielenopiskelusta positiivisia kokemuksia, ei pelkkää ahdistusta siitä, ettei pysy kärryillä. Kielenopiskelutaidoilla varustettuina he voivat sitten aikuisina ottaa haltuun tarvitsemiaan kieliä.

Englantilaisten kokeilu osuu meihin suomalaisiinkin. Mekin ajattelemme lasten koulukieliä valitessamme Voltairea tai Saksan bruttokansantuotetta, kun pitäisi ehkä ajatella naapurin Olgaa ja Hasania. Tällöin oppeja saisi ihan oikeasti käyttöön.

Toiseksi kokeilu liittyy ruotsin kieleen. Kokeilu ei ole argumentti ruotsin kielen opiskelua vastaan vaan sen puolesta. Ruotsi on kieli, jota voisi Suomessa käyttää. Se on naapurin Åsan ja Emilin kieli.

 

Ruotsia näkee katukylteissä, maitopurkeissa ja lomakkeissa. Sitä on mahdollista kuulla mediassa ja useissa kaupungeissa myös kadulla ja kahvilassa.

Toki tilannetta voisi vielä reippaasti parantaa esimerkiksi lieventämällä suomen- ja ruotsinkielisen kulttuurin, median ja koulutuksen lokeroimista. Tässä mielessä esimerkiksi kaksikielisillä kouluilla olisi tilausta.

Mahdollisuuksilla fiilistely on kuitenkin turhaa, jos opetus ei tähtää käyttöön. Auttaako pihakaverin kielen opiskelu, jos opetus keskittyy virheiden välttelyyn? Ehkä olisi jo aika piilottaa punakynät. Edes ensimmäisen opiskeluvuoden ajaksi.