Eikö mediakritiikin ja maalittamisen ero ole selvä? Tämän minioppaan avulla opit erottamaan ne

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Kun kahden johtavan hallituspuolueen näkyvät poliitikot alkoivat maalittaa Iltalehden nuorta naistoimittajaa, moni puolusteli heidän toimintaansa sanomalla, että kyllähän journalismia saa kritisoida.

Saa, ja pitääkin. Mediakritiikin ja maalittamisen ero näyttää kuitenkin joillekin sen verran epäselvältä, että laadin hyvin tiiviin oppaan niiden erottamiseksi.

Esimerkki 1: ”Pahimman luokan intersektionaalinen vihervassari, joka tekee myös lifestylea meikki-influensserina.” (Sebastian Tynkkynen, ps)

Ei kritiikkiä, koska ei kommentoi itse tekstiä vaan sen kirjoittajaa.

Esimerkki 2: ”Iltalehden pissistoimittaja”, ”pikkulikka” (tuntemattomat internetissä, väkivaltafantasiat ja uhkailut jätetty pois).

Ei kritiikkiä vaan naisvihaa.

Maalittajan tunnistaa usein siitä, että hän ei osoita asiavirheitä vaan väittää toimittajien valehtelevan, levittävän huhuja tai tekevän juttujaan oletettujen poliittisten mielipiteidensä ohjaamina. Tämä on suoraan trumpilais-orbánilaisesta pelikirjasta, eikä sillä pitäisi olla sijaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Mutta karu totuus on, että verkkoviha on Suomessa normalisoitunut jo vuosia sitten. Se johtuu pitkälti siitä, että poliittiset johtajat ovat olleet haluttomia tuomitsemaan sitä.

Toimittajien, tutkijoiden ja aktivistien maalittaminen Twitterissä ja Tiktokissa on etenkin monille halla-aholaisille ja purralaisille keskeisin poliittinen taktiikka. Nykyään nettikiusaajat voivat nousta eduskuntaan. Kokoomukselta on ennen ollut lupa odottaa parempaa, mutta nyt myös jotkut kokoomuslaiset käyttävät hyvin samantyyppistä retoriikkaa.

Aiemmin on ollut selvää, että hallituspuolueiden kärkipoliitikot ymmärtävät pidättäytyä henkilöön menevistä hyökkäyksistä. Sellaista parlamentarismi on ollut: tiedostetaan oma valta-asema ja tajutaan edes jollain tasolla lehdistön rooli demokratiassa. Jokin on muuttunut.

Näyttää siltä, että tällä hallituskaudella punnitaan suomalaisen journalismin kyky kestää poliittista painostusta. Suomella on nyt ennennäkemätöntä potentiaalia pudota kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä jälleen muutama pykälä alaspäin.