Ei kriisiä ilman seurauksia

Saksaa syytetään pomottamisesta, kun se vaatii taakanjakoa, kirjoittaa Helena Petäistö.

Profiilikuva
Teksti
Helena Petäistö

Euroopan rakentamisen ominaispiirteitä on tähän asti ollut se, että unioni etenee kriisien kautta. Jopa Kreikan kriisistä syntyi kaikkia hyödyttävä pankkiunioni. Mutta pakolaiskriisin yhteydessä ensimmäistä kertaa EU:n historiassa epäillään, että vanha käytäntö ei toimi. Nyt pelätään EU:n takapakkia.

Geopoliittisista syistä Suomen etuna on nähty mahdollisimman vahva, yhtenäinen Euroopan unioni ja maamme sen ytimessä. Siksi menimme myös rahaunioniin ainoana Pohjoismaana.

Pakolaiskriisin myötä EU on nyt jakautunut kahtia pahemmin kuin koskaan historiansa aikana. Irakin sodan alla Yhdysvallat sai Itä-Euroopan maat taakseen kannattamaan sotatoimia, vaikka ”vanha” Eurooppa, Suomi mukaanluettuna, ei lähtenyt siihen mukaan. Sen kävi pääministeri Paavo Lipponen maamme osalta vahvistamassa Elysée-palatsissa presidentti Jacques Chiracin ja median edessä – päinvastoin kuin Suomen vaalien alla väitettiin.

Siitä kahtiajaosta Eurooppa selvisi ehjin nahoin. Nyt tilanne on toinen; tästä kriisistä uhkaa EU:lle jäädä pysyvät arvet. Liittokansleri Angela Merkelin johdolla Kreikalle sormea heristellyt Saksa nousi yllättäen sotaa pakenevien pelastajaksi ja osoitti, että EU:n perusperiaatteet, solidaarisuus ja ihmisoikeudet, elävät yhä ”vanhassa” Euroopassa. Müncheniin vyöryneen hallitsemattoman pakolaisvirran vuoksi baijerilainen sisarpuolue vaati rajavalvontaa. Saksa tarvitsee enemmän aikaa 800 000 pakolaisen ottamiseen, mutta lupaustaan Merkel ei ole perunut.