Café Strindberg ja media: Hieno toimittaja ei työnnä nokkaansa mihin tahansa kansankuppilaan
Kun toimittaja sanoo, että työssä on tärkeintä paljastaa yhteiskunnallisia epäkohtia, poistakaa varmistin.
Tai kysykää vähintään, mikä on kenestäkin epäkohta.
En ole huomannut, että journalistien keskuudessa olisi syntynyt suuria kansanliikkeitä, kun Suomesta on lakkautettu kouluja, vanhainkoteja tai terveysasemia. Muutama juttu voidaan tehdä viran puolesta, siinä kaikki.
Todellisuudessa asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa.
Mutta auta armias, kun Helsingin keskustasta uhkaa kadota siellä kokonaiset 20 vuotta ollut kahvila. Jo herää toimittajien herkkä sosiaalinen omatunto. On tekeillä hirveä kulttuuriskandaali! Kaupungin historia tuhotaan! Suomi ei ole enää edes eurooppalainen maa!
Café Strindbergin puolesta on, totta kai, avattu myös nettiadressi. Pikaisen selailun perusteella mediaväki näyttäisi olevan hyvin edustettuna. Yllättävän monen ”vallan vahtikoiran” maailma uhkaa romahtaa, jos Helsingin sosieteetti menettää rakkaan kohtauspaikkansa. Hieno toimittajahan ei työnnä nokkaansa mihin tahansa kansankuppilaan.
Kaikille toimittajille ei ole edes riittänyt, että nimi on adressissa. Taistelua käydään samaan aikaan myös omien lehtien palstoilla, muka ulkopuolisina, ilman mitään omiin intresseihin liittyviä taka-ajatuksia.
Sekään ei näytä haittaavan, että Strindbergin tapauksessa on samalla kysymys kahden yrittäjän välisestä kissanhännänvedosta. Sellaisissa jos missä median pitäisi yrittää olla edes jotensakin puolueeton. Ainakin olisi lupa odottaa, ettei toista osapuolta leimata kovin kevyesti roistoksi ja toista esitetä kaikki sympatiat ansaitsevana uhrina.
Kiihkeimmissä jutuissa asetelmasta on onneksi tehty niin mustavalkoinen, että se ei vaikuta enää kovin uskottavalta.
Siitä lähtien, kun Suomen EU-jäsenhakemus pantiin vireille, toimittajillekin on annettu jos jonkinlaista Eurooppa-koulutusta.
Turhaan. Minäkin erehdyin luulemaan, että Euroopan ytimessä olisivat muka kaikkia yhdistävät arvot. Vapaus, oikeus, demokratia ja niin poispäin.
Mutta eivät toimittajat mittaa Suomen eurooppalaisuutta sillä, paljonko ihmisiä on köyhyysrajan alapuolella tai kuinka moni käy äänestämässä.
Tärkeämpi mittari on Esplanadin terassien lukumäärä. Bien sûr.