Siirtomaaksi ei pidä suostua

Suomen ja ruotsin asemasta elävinä tieteen kielinä on huolehdittava.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Anna-Lena Laurén
Suomen Kuvalehti

Kun vaihdamme viestejä toimittajakollegani kanssa, käytämme sekaisin sekä suomea että ruotsia. Hän on suomenkielinen, minä ruotsinkielinen. En aina edes muista, millä kielellä olen hänelle kirjoittanut.

Kerran mainitsin moskovalaiselle kaverilleni arvostavani sitä, että enemmistöön kuuluva haluaa viestiä kanssani omalla äidinkielelläni. Syy ei ole se, ettenkö puhuisi suomea. Kyse on siitä, että molempien kielten käyttö avaa uusia ulottuvuuksia keskusteluumme. Yhden kielen käyttö ei olisi sama juttu.

”Mikä siinä on niin erikoista”, kysyi moskovalaisystäväni. Hän on itse kotoisin Ukrainasta, mutta puhuu vain venäjää. En tiedä, suhtautuisiko hän asiaan eri tavoin, jos tietäisi, miten hauskaa kaksikielisyys on. Tarkoitan nimenomaan kaksikielisyyttä yhden maan sisällä.

On kiinnostavaa vertailla suomenkielisten kaverini kanssa sitä, miten olemme kokeneet esimerkiksi Pikku Kakkosen, Uuno Turhapuron tai Mauno Koiviston. Kokemuksemme eroavat selvästi, eikä se vain kielestä johdu. Näkökulma on erilainen, mutta viitekehykset samat – ja se rikastuttaa.