Alpo Rusi: Miksi 1800-luvulla tapahtunut oikeusmurha on yhä merkityksellinen?

Profiilikuva
Alpo Rusi
Teksti
SK:n toimitus
SK

Tammikuussa 1895 Eiffel-tornin varjossa, Ranskan sotilasakatemian pihalla, toteutettiin karu sotilasseremonia.

Nuori Ranskan armeijan kapteeni menetti upseerin arvonsa ja kunniamerkkinsä. Tämän jälkeen häpäisyn kohde, Alfred Dreyfus kuljetettiin vankivankkureihin ilkkuvien huutojen saattelemana. Vakoilusta tuomittua odotti elinkautinen vankeus kaukaisella Pirunsaarella. Myöhemmin paljastui, että Dreyfus oli syytön, mutta Ranskan armeija ei tunnustanut arvovaltasyistä virhettään.

Dreyfusin tapauksesta paisui kansainvälinen skandaali, joka on rasittanut Ranskan mainetta oikeusvaltiona ja demokratiana. Mutta Dreyfusin tapaus ei ole vain Ranskan ongelma, vaan myös esimerkki siitä, miten vaikeaa yksilön on yleensäkin saada oikeutta, kun hänen vastassaan on valtio.

Mutta miksi tämä yksittäinen oikeusmurha on niin merkityksellinen, että viime kuukausien aikana siitä on ilmestynyt jälleen useita merkittäviä teoksia? Dreyfusin tapausta pidetään ajan merkkinä, kaudella, jolloin Ranskaa ja laajemmin Eurooppaa siivitti kosmopoliittinen optimismi ja edistysusko, mutta jonka aamunkoitteessa muhi vihan ja muukalaisvastaisuuden vasta-aalto.

Dreyfusin kohtalosta tuli tämän vasta-aallon symboli. Louis Begley perustelee laajaa teostaan Why the Dreyfus Affair Matters (Miksi Dreyfusin tapaus on merkityksellinen, Yale University Press 2009) Yhdysvaltain perustamalla Quantanamon ”Pirunsaarella”, ja sinne joutuneilla ”uusilla Dreyfuseilla”.

Väite on vakava, mutta kuvaa, miten ”kansallisen paniikin ja häpeän peittelyn olosuhteissa poljetaan sivistyneitä oikeustapoja ja kansalaisoikeuksia”. Historiantutkimuksessa on jo aiemmin osoitettu, että Dreyfusin tapaus oli Ranskan armeijan vastavakoilun luoma peiteoperaatio Saksan hämäämiseksi. Tähän liittyi syyttäjien toiminta. He kyhäsivät salaisen kansion, jonka avulla Dreyfus saatettiin tuomiolle ilman, että asianomaisella oli oikeutta puolustautumiseen.

Dreyfusin tapaus on Begleyn mukaan yhä tänään merkityksellinen, koska se osoitti, miten pluralistisessa ja liberaalissa demokratiassa oikeusvaltio karahti kiville, kunnes monen vaiheen jälkeen pystyi juuri ja juuri korjausliikkeisiin.

Begley nostaa Dreyfusin tapauksen selittäjänä avainasemaan kansallisen häpeän. Ranskassa maan kansallisoikeistolainen upseeristoeliitti koki häpeänä vuosien 1870-71 sodan, jonka seurauksena maa menetti Preussille Elsas-Lothringenin maakunnan. Ranskan armeijan johdossa etsittiin syyllisiä ja vakoilijoita. Mutta hävityn sodan häpeästä yritettiin selvitä myös demokratisoimalla Ranskaa. Tämä avasi Dreyfusille ensimmäisenä juutalaisena oven Ranskan armeijan upseerikouluun.

Ranskan tiedustelulaitoksella oli naispuolinen agentti, siivooja, Saksan lähetystössä. Iltaisin tämä toimitti kaikki Saksan sotilasasiamiehen paperijätteet tiedustelun syynättäviksi. Niistä löytyi revitty muistio, jonka yksi silppu osoitti, että ranskalainen tykistöupseeri oli myymässä salaisia asetietoja Saksalle.

Syyttävä sormi osoitti syksyllä 1894 Dreyfusiin, jonka tiedettiin jatkuvasti tehneen vierailuja vanhempiensa luokse ”menetetylle alueelle”. Dreyfus pidätettiin ja kuten Begley kuvaa: ”Pseudo-tiede valjastettiin todistamaan salaisen poliisin paranoidisia uskomuksia.” Näin saatiin näyttö.

Se, että löydetyssä muistiossa kirjoitus ei muistuttanut Dreyfusin käsialaa, oli todiste siitä, että Dreyfus oli manipuloinut omaa käsialaansa jälkien peittämiseksi. Käsiala kuului todelliselle vakoilijalle, majuri Ferdinand Esterhazylle, jonka sivuuttaminen epäiltynä onnistui vain, kuten Begley toteaa, ”vastavakoilun neroille”. Kuten Yhdysvaltain KGB:lle työskennellyt ja alkoholisoitunut huippuvakoilija Aldrich Ames, myös Esterhazy oli pelivelkaantunut, frustroitunut Unkarin aatelinen, joka vihasi Ranskan armeijaa.

Begleyn mukaan antisemitismi ei ollut Dreyfus-skandaalin syynä, mutta siitä muodostui prosessin polttoaine. Antisemitistiset lehtimiehet syyttivät Ranskan vaikeuksista juutalaisia, mihin sekoittui yleinen muukalaisviha ja maahanmuuttajien pilkka.

Dreyfusin vapauttamisen puolesta alkoi kansainvälinen kampanjointi.

Kirjailija Emile Zola julkaisi 1898 Juutalaisten puolustukseksi -teoksen (Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta 1909, J’accuse, 1898), josta hänet tuomittiin. Mutta kansainvälinen julkisuus oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Ranskan eliitti alkoi jakaantua Dreyfusin puolustajiin ja tuomitsijoihin.

Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin 1899, jossa hänen syyttömyytensä oli tarkoitus osoittaa armeijan vastavakoilun päällikkönä hetken aikaa toimineen upseerin todisteiden pohjalta. Oikeudessa upseeristo kuitenkin ”sulki rivinsä” ja tuomitsi Dreyfusin, ei enää elinkautiseen vaan vain kymmenen vuoden vankeuteen.

Armeijassa tiedettiin, että se oli tuominnut väärän henkilön, mutta se ei kyennyt eikä pystynyt muuttamaan päätöstään. Ranskan presidentti Emile Louber kuitenkin armahti Dreyfusin.

Dreyfus palasi armeijaan hieman myöhemmin, nousi everstiksi ensimmäisessä maailmansodassa ja kuoli 1935 kunnioitettuna upseerina ja marttyyrinä. Mutta kosto eli: Dreyfusin tuominneen kansallisoikeistolaisen eliitin muodostama Vichyn hallitus lähetti hänen tyttärentyttärensä Auschwitziin, koska tämä oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä.

Kuvaako Dreyfusin tapaus ajattomammin eurooppalaisia kouristuksia? Mitä lähimenneisyyden käsittelemättömyys, etenkin siihen liittyvä häpeän peittäminen, voisi tarkoittaa Suomessa? Torjutaanko häpeä häpeämättömyydellä? Sattumoisin uusiksi kansakunnan vaikeuksien syntipukeiksi ollaan lisääntyvässä määrin nostamassa myös maahanmuuttajat.

Teksti Alpo Rusi
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka on julkaissut Suomen ja Itä-Saksan poliittista yhteistyötä tarkastelleen teoksen Vasemmalta ohi (2007).

Kuvitus Outi Kainiemi