Alpo Rusi: Kekkosen valtakaudella Suposta tuli presidentin poliittinen poliisi
Kuvitus Outi Kainiemi.
Pelko tai kyky varuillaan olemiseen on tärkeä perusvaisto; se antaa eväitä järkevälle harkinnalle. Hallitsematon pelko johtaa paniikkiin ja pelon kieltäminen paholaisen voittoon. Kansainvälisessä politiikassa kaikista pelon merkityslajeista löytyy esimerkkejä.
Kylmän sodan kaudella turvallisuudella tarkoitettiin niin idässä kuin lännessäkin painotetusti ”kansallista turvallisuutta”. Valtio määritteli, mikä oli yksilön turvallisuuden kannalta hänen etunsa.
Tšekkoslovakia miehitettiin 1968, koska Prahan kaduille tulleet sananvapauden puolustajat uhkasivat Moskovan ja Itä-Berliinin mielestä sosialismia. Miehittäjät pelottelivat ydinsodan uhkalla ja loivat puolen miljoonan sotilaan ja tuhannen tankin avulla itäblokkiin ”pelon vakauden”. Valtion vastainen toiminta oli sosialistisissa maissa 32 rikosnimikkeessä.
Suomessakin valtiollinen turvallisuusinstituutio – suojelupoliisi – keräsi 1970-luvulta alkaen tietoja neuvostovastaisuuksista, karkotti loikkareita ja avusti Raamatun salakuljettajien jäljittämisessä.
Suposta kehkeytyi presidentin poliittinen poliisi. Etyk-isännyyttä petannut Urho Kekkonen valitutti itsensä neljännelle kaudelle poikkeuslailla. Vaalitarkkailua ei tarvittu, koska oli luovuttu vaalista. Suposta voitiin tehdä presidentin turvallisuuspoliisi.
Kylmän sodan lopussa Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov alkoi puhua ”yhteisestä turvallisuudesta” ja ”uudesta ajattelusta” ja yritti aloittaa aseriisuntaa, ei enää muita syyttelemällä vaan yhteistyön avulla. Samalla hän avasi ovet vapauden tuulille.
Turvallisuuspolitiikassa on usein kyse pelon hallinnasta. Ronald Reagan varoitti neuvottelemasta pelosta – ja pelosta olla neuvottelematta. Hän puhui itselleen. Gorbatšovkin pelkäsi ylivarustautumisen tuhoavan maan talouden.
Pohjoisen Afrikan kansalaisliikehdintä muistuttaa itäblokkia vuonna 1989: neuvostojärjestelmäkään ei kestänyt globalisaation haastetta. Nyt kleptokratioiden, ”varkaiden valtioiden”, kaatuminen alkoi Tunisiasta, jossa kansalaiset eivät miettineet vakautta tai maansa kansallisen turvallisuuden etuja, vaan olivat tukehtumaisillaan näköalattomuudessa ja unohtivat pelkonsa.
Jäykkä viranomaisvaltaisuus on pelon sukulainen. Tämä on heijastunut Suomessa myös lainsäädäntöön. Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on ollut hallitseva peruste, kun on salattu vanhojakin asiakirjoja.
Dresdenissä sadattuhannet itäsaksalaiset katsoivat 1989 pelotta salaisen poliisin tuhatmääräistä pamppuarmeijaa silmästä silmään. Suomessa suojelupoliisi sulki seuraavana vuonna vihjelistan niistä, jotka ehkä olivat tukeneet tiedostetusti tai tiedostamatta Itä-Saksan salaista poliisia. Olisi ollut nöyryyttävää paljastua kaatuneen diktatuurin ystäväksi, puhumattakaan asiamieheksi tai -naiseksi.
Voisiko tätä arveluttavaa menettelyä selittää kollektiivisella pelolla, epämääräisellä ahdistuksella, joka liittyy nöyryyttävän menneisyyden paljastumiseen?
Idänpolitiikan imperatiiveilla, ennalta määrätyillä geopoliittisilla tai historiallisilla tekijöillä, on ollut helppo leimata ”ylhäältä” jokin kansanryhmä, puolue tai ajattelija uhkaksi kansalliselle turvallisuudelle. Kekkosen lähipiiri on paljastanut, miten autoritääriseksi muuttunut päämies pelkäsi itänaapuria. Hän ei uskaltanut jättää suhteidenhoitoa edes laillisille viranomaisille vaan turvautui salaisen poliisin KGB:n laittomiin verkostoihin. Tässä Kekkonen erosi edeltäjästään, joka päiväkirjojensa perusteella aidosti pelkäsi itänaapuria.
Ulospäin Kekkonen kuvasi idänsuhteita rennon lupsakkaasti erinomaisiksi, vakaiksi ja luottamuksellisiksi. Pelosta kieli hänen kyvyttömyytensä vastaanottaa kritiikkiä. Sama sietokyvyn puute heijastuu niin sanotussa kekkoshistorioinnissa, eikä avoimuus ole demarimuistelijoidenkaan leimallinen ominaisuus. Kommunistit ratkaisivat menneisyysongelmansa nimenvaihdoksella. Suomeen syntyi osin pelon sävyttämä liturgiakulttuuri, jonka heijastumia oli ulkomailla 1970-luvulla virinnyt suomettumiskeskustelu.
Suomen naapurisuhteet oli ”ennalta määrätty” historiallisista ja geopoliittisista syistä. Osittain näin oli ja on yhä. Poliittinen kulttuurimme ei näistä autoritäärisistä asenteista, salailusta ja ”systeemin sisäisestä syrjinnästä” ole kaikilta osin vapautunut. Ongelmat vaalirahassa ja ulkopoliittisen keskustelun syyllistävä ilmapiiri kielivät menneisyyden vahvasta läsnäolosta.
Menneisyyden kieltämiseen tarvitaan uhreja; kylmän sodan uhreista tehdään syyllisiä, tai heidän kohtalonsa unohdetaan kollektiivisen pelon ahdistaessa.
Viranomaislinja, kylmän sodan herkkien suomettumisasiakirjojen salaaminen, on oire siitä, että turvallisuuden vahvistamisen keinot ovat usein ristiriitaisia. Suomessa KHO perustelee lähimenneisyyden salailua ”kansallisen turvallisuuden” tarpeilla. Kansallinen turvallisuus on vaarassa, mikäli entisen Itä-Saksan hyväksi mahdollisesti asiamiestoimintaa harjoittaneet saataisiin vastuisiin tai vain paljastettua.
Toinenkin tulkinta on mahdollinen. Valtioiden välisissä suhteissa rauhan vahvistamiseen voivat soveltua sekä asevarustelu että aseriisunta, mutta myös salailu ja avoimuus. Jos salailu olisi patenttiratkaisu kansallisen turvallisuuden vahvistamiseksi tai suojelemiseksi, avoimuussääntöjä ei tarvittaisi. Viranomainen saisi mielivaltaisesti yksinoikeuden asiakirjojen salailuun. Samalla tämä viranomainen vahvistaisi omaa asemaansa viranomaisinstituutioiden arvovaltakamppailussa.