Blogit

Sivussa ja keskellä – kotona ja maailmalla.

Seitsemän kilometriä kävellen kouluun

Blogit Merikallio 5.2.2014 11:50
Katri Merikallio
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Vain pimeys. Ja Afrikan pökerryttävän syvä tähtitaivas.

Kiskon otsalamppua päähäni ja yritän sulkea talomme ovea mahdollisimman hiljaa perässäni.

Kello on vartin yli viisi aamulla.

Pihalla minua odottaa Steve, viisivuotias ekaluokkalainen. Hänellä on reppu selässään, shortsit jalassa ja villapaita päällä. Hän näyttää hieman uniselta.

Kouluun on matkaa seitsemän kilometriä. Koulun kello soi puolentoista tunnin päästä. Nyt meidän on syytä lähteä liikkeelle.

Kun kuulin pari päivää sitten, että emäntämme poika Steve kävelee joka päivä kouluun ja takaisin – 14 kilometriä yhteensä – ajattelin, että huh. Ymmärtääkseni jotain tästä todellisuudesta halusin lähteä mukaan.

Ensimmäisen kilometrin kävelemme hiekkatietä rinnakkain käsi kädessä. Ruoho on yön sateen jälkeen kosteaa. Steven tennarit ovat luultavasti jo märät. Minun nahkakenkäni eivät.

Käännymme oikopolulle korkeiden puskien keskelle ja Steve haluaa, että minä menen ensin. Epäröin hetken. Toissapäivänä naapurin tytöt kertoivat mustasta mambasta, jota täällä on nähty usein.

Pelkuriaikuinen minussa kuiskaa, että Steve varmaan tietäisi paremmin, minne astua.

Lähden kävelemään ensin. Katson tiukasti maahan ja säädän otsalamppuani paremmin.

katrin koulumatka

Kun päivä valkenee, koulumatkalaiset piristyvät.

Vartin päästä olemme lastenkodin pihalla. Näen joukon lapsia pihalla. Heitä on enemmän kuin odotin, mutten pimeässä pysty laskemaan, kuinka monta.

Kenelläkään ei ole taskulamppua. Mitään katuvaloja tai sähköä ylipäätään ei ole.

Hyvä on. Jos kerran täällä on tapana kulkea pimeydessä, niin kuljetaan. Kiskon otsalampun kaulalleni ja suljen sen. En näe lasten ilmeitä. Luultavasti he pitävät minua ihan pimeänä.

Lähdemme peräkanaa kulkemaan jyrkkää polkua ylös. Isoimmat lapset asettuvat jonon alkuun ja loppuun. Pienimmät jäävät keskelle. Steve laskee kädestäni irti. Ehkä häntä vähän nolottaa.

Lasten vauhti on kova. Hengästyn nopeasti, vaikka luulin olevani hyväkuntoinen. Kahden kilometrin korkeudessa se on sellaista, selitän itselleni. Pysyn niukasti lasten vauhdissa.

Puolen tunnin marssin jälkeen taivaalle tulee pieni kajo. Jossain kiekuu kukko.

Pystyn jo laskemaan lasten hahmot. Heitä on 18. Näen myös ensimmäisiä hymyjä naamalla. Tai oikeastaan vain valkoiset hampaat.

Vasta kun valo lisääntyy, joku alkaa jutella vierustoverin kanssa. Takanani toinen ryhtyy hyräilemään.

En osaa kishwahilia, mutta lapset osaavat hieman englantia. Juttelemme koulusta. Isommat yläasteella olevat tytöt patistavat lisää vauhtia. Heidän kouluunsa on yli 10 kilometriä, ja jos he myöhästyvät, ilta pitää hakata koululle halkoja.

Kun olemme kävelleet 50 minuuttia, Steven vauhti hidastuu. Hän on niin pieni, että joutuu ottamaan kaksi askelta minun jokaista askeltani kohden. Jäämme vääjäämättä jälkeen muista.

Läpi hämärän kylän, pellon viertä muutama kilometri. Toinen kylä, jonka taloissa on ulkovalo. Kukkoja on jo useampi, ja jossain ammuu lehmä.

Kun tie levenee, vastaan alkaa tulla moottoripyöriä ja mopoja. Minusta tuntuu oudolta, että kulkuvälineitä kyllä on, mutta ei lasten kuljettamiseen. Mutta ehkä tämä on vain länsimaista paapomista. Lapsista kukaan ei valita.

Kellon on varttia vaille seitsemän, kun tulemme ala-asteen pihalle. Aurinko on jo noussut, ja koulun kelloa kajautetaan melkein heti. Lapset juoksevat pihalle riveihin.

Isommat tytöt laittavat hekin juoksuksi. Yläasteelle on vielä neljä kilometriä lisää matkaa.

Lapsia on paljon, 450. Monen villapaita on täynnä suuria reikiä. Jonkun kirjat on laitettu valkoiseen riisipussiin.

Koulun ensimmäinen tunti on siivousta. Lapset taittavat puskista oksia ja alkavat lakaista pihaa. Mietin, missä opettajat mahtavat olla.

Neljä tyttöä kuuraa käytäviä, osa pojista livahtaa koulun taakse.

Steve on kadonnut jonnekin risu kädessä, enkä pysty enää jäljittämään häntä.

Vasta kun kello soi uudestaan, lapset juoksevat luokkiin.

Tapaan rehtorin, kuulen että lapsista ehkä puolella on koulukirjat. Luokassa on tavallisesti 75 lasta. Isoimmissa on satakunta.

Pyydän saada käydä ekaluokkalaisten luona, kerron tulleeni Steven kanssa. Rehtori on jotenkin hämillään. Sanoo, että opettaja ei juuri tänään ole paikalla. Meni hakemaan jostain palkkaansa.

Menen luokkaan, oppilaita on 70. Lapset nousevat seisomaan ja sanovat ”Good morning!” suurella äänellä. Näyttävät vihkojaan, joiden rivit on kirjoitettu reunasta reunaan kauniilla käsialalla englanninkielisiä lauseita.

Mutta Steve ei ole siellä.

Löydän Steven toisesta luokkahuoneessa. Oppilaita on 90. Mutta sielläkään ei ole opettajaa. Hänkin on tänään jossain muualla. Rehtori ei osaa sanoa, missä.

Steve vaikuttaa voipuneelta. Luokka jää istumaan hiljaa paikoillaan, kun lähden takaisin kohti majapaikkaani aamiaiselle. Auton kyydissä.

Kun puoli kuudelta illalla naputtelen ikkunan ääressä blogiani, näen että Steve kävelee koulusta. Nyt hän on oikeasti väsyneen näköinen. Kysyin miten päivä meni ja Steve sanoo että hyvin.

Opettaja ei tosin tullut ollenkaan.

Seuraavana aamuna kelloni ei soi. Steve nousee taas viideltä ja lähtee toisten lasten kanssa kouluun.

Mutta opettaja ei tullut tänäänkään. Ehkä jo huomenna, Steve sanoo.

Steve (keskellä) koulussa.

Steve koulunpenkillä keskimmäisenä.