Mielikuvien Kongo on musta ja pimeä – entä todellisuus?
Afrikassa oppii, että maantiet ovat demokratian ja kehityksen perusta.
KINSHASA, KONGO–Laskeutuminen Kongon pääkaupunkiin Kinshasaan jännitti.
Vuosien varrella olen lukenut ja kirjoittanut Kongosta paljon, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin tulossa itse maahan.
Mielikuvia oli paljon.
Länsimaat ja niiden kongolaiset suojatit ovat ryöstäneet maata minkä ovat ehtineet vuosisadasta toiseen. Tavalliset kongolaiset maksavat siitä kovaa hintaa.
Jo Belgian kuningas Leopold II katkoi kädet ja hirtti jokaisen, joka niskoitteli pakkotyöstä kumiplantaaseilla. Miljoonat kuolivat, kun Leopold II kasvatti Belgian vaurautta palkkasotureiden avulla.
Kongon maaperästä on kaivettu mineraaleja, joilla on rakennettu länsimaiden vauraus ja valta. Ja sotavoima. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien uraani kaivettiin täältä Kongon maaperästä.
Vaikka maa on upporikas, Kongo on edelleen YK:n inhimillisen kehityksen mittareilla maailman pohja. Missään muualla ei tavallisella ihmisellä mene yhtä huonosti kuin täällä.
Koneen laskeutuessa en oikein tiennyt, mitä odottaa.
Kaoottiselta lentokentältä pääsimme mutkatta ulos, kun vastaanottajamme sujautti huomaamattomasti nipun seteleitä maahantulovirkailijan odottavaan kämmeneen.
Iloni siitä, että olimme ulkona herhiläispesästä, oli suurempi kuin moraalinen närkästykseni.
Tie Kinshasan lentokentältä keskustaan on kuin kylänraitti kuhisevan arjen keskellä. Paitsi että se on asfaltoitu, tasainen ja kahdeksankaistainen.
Naiset värikkäissä vaatteissaan kaupustelivat väylän varrella tomaatteja ja juureksia kännykkä korvalla.
Pitkät hoikat miehet kantoivat päänsä päällä jääkuutioita, riisisäkkejä ja muovipaljuja.
Koululaiset loikkivat reput selässään avoviemäreiden ylitse.
Väriä, kuhinaa ja väkeä. Aivan toisenlaista kuin pidättyväisessä brittiläisessä Itä-Afrikassa, josta olin tulossa.
Ja selvästi köyhempää.
Mutta samat globaalit brändit myös täällä. Intialainen Airtel ja brittien Vodacom taistelevat Kinshasan kaduilla suurin mainoksin paikallisten kännyköiden puheajasta, kuten kaikkialla Afrikassa.
Samat pankit, samat eteläafrikkalaiset supermarketit, samat lentoyhtiöt. Täällä mainokset vain ovat ranskan kielellä. Ja niitä on vähemmän, kuten käytössä olevaa rahaakin.
Samat liikenneruuhkat. Autoja on vain kahdenlaisia: ikäloppuja kolhiintuneita raakkeja ja upouusia loistoautoja.
Lähellä keskustaa lentokentältä tulevaa tervehtii 1961 murhatun johtajan Patrice Lumumban patsas. Lumumban selän takaa nousee jättimäinen näköalatorni, jota on rakennettu 30 vuotta. Eikä se ole valmis vieläkään.
Nyt kiinalaiset ovat ottaneet hankkeen hoitaakseen. Tornin pitäisi valmistua parin kuukauden päästä.
Kiinalaiset ovat rakentaneet myös pääkaupungin stadionin, parlamenttitalon ja kansallismuseon – kaikki sisääntuloreitin näyttävimmät rakennukset. Ja tietysti valtaväylät.
Kymmenen miljoonan asukkaan Kinshasa sijaitsee jättimäisen Kongon läntisessä kulmassa. Täältä on yli kaksi tuhatta kilometriä maan itäiseen laitaan, sinne missä maan rikkaudet – ja ongelmat – ovat aina olleet.
Tavalliset kinshasalaiset seuraavat kotimaansa itärajan tapahtumia ranskalaisilta tv-kanavilta kuin ulkomaanuutisia.
Vain harva kongolainen on koskaan liikkunut missään muualla kuin omilla kotinurkillaan. Syy on yksinkertainen. Pääkaupungista pääsee tietä pitkin vain parisataa kilometriä ulos kohti itää, pohjoista tai etelää.
Sitten loppuvat ajokuntoiset tiet.
Jokia pitkin pääsi ennen laivoilla kaupungista toiseen, mutta matkustajalaivaliikenne pysäytettiin, kun pelättiin, että kapinallisryhmät voivat käyttää niitä hyväkseen.
Maan suurimmista kaupungeista pääse toisiin suuriin kaupunkeihin enää lentämällä. Siihen on varaa vain ani harvalla.
Kaupungit eri puolilla maata ovat kuin kokonaisuudesta irrallisia taskuja, joita paikalliset viranomaiset – tai kapinalliset – saavat hallita täysin mielensä mukaan.
Kongon pimeässä yössä aloin miettiä, miten erilainen kansakunta me suomalaiset olisimme, jos Helsingistä ei pääsisi autolla Lahtea pitemmälle. Jyväskylä olisi eristetty tasku keskellä maata.
Oulusta emme tietäisi mitään.
Rovaniemen saamelaiskahinoista voisimme aika ajoin nähdä uutispätkiä CNN:ltä.
Veikkaan että savolaiset, hämäläiset ja pirkanmaalaiset ottaisivat yhteen vähän väliä.
Neljä viikkoa Afrikassa on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että maantiet ovat demokratian ja kehityksen perusta.
Vain silloin, kun ihmiset pystyvät liikkumaan paikasta toiseen, voi syntyä käsitys meistä kansakuntana. Ilman teitä ei yksikään pienviljelijä saa satoaan myyntiin. Edes kännykät eivät korvaa toimivaa tieverkostoa.
Ei ole sattumaa, että maata 30 vuotta hallinnut lännen lemmikki, diktaattori Mobutu Sese-Seko antoi tieverkoston tuhoutua tyystin. Diktaattorit eivät halua, että ihmiset liikkuvat ja tietävät asioista.
Nyt Kongossa vallitsee pitkästä aikaa rauha, jopa kaukana maan itäreunalla.
Jos kansainvälinen yhteisö olisi nyt viisas, se ryhtyisi toden teolla rakentamaan tänne tieverkkoa.
Se olisi ensimmäinen askel kohti oikeaa kongolaista valtiota, jossa myös tavallisella ihmisellä olisi väliä.