Blogit

Sivussa ja keskellä – kotona ja maailmalla.

Kun Florence kaivon sai – suora apu voi muuttaa ihmisen elämän täysin

Blogit Merikallio 18.2.2014 13:35
Katri Merikallio
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

HARARE, ZIMBABWE–Kahdeksan vuotta sitten Florence Mbidzo oli kuolemassa.

HI-virus oli puhjennut aidsiksi, eikä Zimbabwesta saanut lääkettä.

Tuntui kohtuuttomalta, että ystävä kuolisi tautiin, johon oli kuitenkin olemassa lääkkeitä.

Meitä oli pieni joukko ihmisiä eri maista. Perustimme salakuljetusringin. Aloimme hankkia lääkkeitä muualta Afrikasta Florencelle Harareen. Välillä lääkkeet seisoivat tullissa, välillä ne vain katosivat.

Vuodesta toiseen Florencen elämä oli veitsenterällä.

 

Florence Mbidzo nostaa vettä uudesta kaivostaan. Kuva: Iika Vehkalahti

Florence Mbidzo nostaa vettä uudesta kaivostaan. Kuva: Iikka Vehkalahti

Nyt vuosien jälkeen tapaan Florencen taas Hararessa.

Florence seisoo uuden talonsa edustalla ja esittelee ylpeänä pihamaataan. Kasvimaa puskee herneitä, maissia, papuja, yrttejä.

Kaikki on kohdallaan: talo, puutarha, kaivo.

Tuntuu melkein käsittämättömältä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen Florence puhkuu elämää ja energiaa. Ja suunnittelee uutta.

 

Tapasin Florencen ensimmäisen kerran 14 vuotta sitten, kun olin juttukeikalla Hararessa. Hän oli töissä aids-järjestössä ja asui kahden kasvattilapsen ja oman poikansa Steven kanssa vuokralla pienen pienessä autotallissa.

Florence oli saanut hiv-tartunnan aviomieheltään, joka oli jo kuollut. Kuollut oli myös Florencen vastasyntynyt vauva.

Florencen aidsiin kuolleiden sisarusten lapsia muutti tätinsä luo autotalliin, kun mitään muutakaan suojaa ei ollut.

Vuonna 2000 aids oli kuolemantuomio. Lääkkeitä ei saanut. Tai sai, jos oli upporikas tai valkoinen. Florence ei ollut kumpaakaan.

Florence sinnitteli hengissä syömällä hunajaa ja yrttejä ja pystyi lykkäämään aidsin puhkeamista vuosilla.

Mutta vääjäämättä tuli päivä, jolloin tauti puhkesi.

Silloin me löysimme Lesothon, joka uhmasi suurten kansainvälisten lääkeyhtiöiden ylivaltaa. Ja aloimme salakuljettajiksi.

 

2008 tapahtui suuri muutos. Isot kansainväliset rahastot alkoivat hankkia Afrikan maille aids-lääkkeitä niin, että tautiin sairastuneet saivat ne ilmaiseksi. Se oli vallankumous, joka nyt tuottaa hedelmää.

Kun pahimmillaan 2000-luvun alussa lähes joka neljäs aikuinen Zimbabwessa oli hiv-positiivinen, on hiv-positiivisia enää 14 prosenttia.

Tauti on merkinnyt satojentuhansien kuolemaa, ja edelleen  Zimbabwessa vietetään joka vuosi yli 50 000 aids-hautajaiset.

Mutta uusien tartuntojen määrä on radikaalisti vähentynyt. Kiitos lääkityksen, joka ei hoida potilasta vaan myös vähentää hänen riskiään tartuttaa muita.

 

Runsas kaksi vuotta sitten lokakuussa Florence ja lapset saivat häädön pienestä vuokrahuoneestaan. Edessä oli katu.

Florencella oli kuitenkin myös haave. Hän oli joitain vuosia aiemmin saanut halvalla Hararen kaupungilta palan maata. Nyt kaupungilta tuli ukaasi. Jos tontilla ei olisi kahden kuukauden sisällä rakennusta, tontti annettaisiin jollekulle muulle.

Häädöstä tuli mahdollisuus. Ainoa vain, että rahat puuttuivat.

Suomen Kuvalehden toimituksessa syntyi idea: Florence jouluksi kotiin.

Ja se onnistui. Rahat kerättiin, ja talo nousi vauhdilla.

Kun Florence ja lapset muuttivat sisään päivää ennen joulua, talossa ei ollut vielä ikkunankarmeja eikä huonekaluja. Mutta oli ovi, seinät ja katto.

 

Nyt Florencen talo on kulmakunnan parhaiten hoidettu. Kasvimaalla sato näyttää niin lupaavalta, että Florence uskoo sen riittävän elättämään koko viiden hengen perheen vuoden läpi.

Olohuoneessa on sohva ja nojatuolit. Makuuhuoneessa sänky ja kaappi.

Käytetty televisio, kattolamppu sekä keittiön liesi ja jääkaappi odottavat, että taloon saadaan vielä joskus sähkö.

Viimeisin ponnistus oli kaivo. Maata jouduttiin räjäyttämään useita kertoja, ja se maksoi.

Vain muutama viikko sitten vesi lopulta herahti esiin. Ja se on kirkasta ja hyvää.

Ei enää kilometrien pituisia vedenhakumatkoja, jotka olivat viedä Florencelta voimat.

 

Florencen elämään on osallistunut moni Suomessa. Suomen Kuvalehden toimittajat rahoittivat talon. Ystävät keräsivät kaivorahat. Sukulaiset ja läheiset ystävät ovat vuosien ajan maksaneet Florencen lasten koulunkäyntiä.

Oma äitini maksaa vanhimman lapsen Tanyan opiskelua korkeakoulussa. Kahden vuoden kuluttua Tanya valmistuu kirjanpitäjäksi ja voi ottaa vetovastuun perheestä.

 

Mutta onko mitään järkeä tukea yhtä perhettä, kun samaan aikaan sadattuhannet muut eivät saaneet apua vaan kuolivat aidsiin? Ja jättivät orvoiksi miljoonia lapsia.

Minusta on. Paljonkin.

Florence ja hänen kaikkiaan kahdeksanlapsinen joukkonsa on ollut monelle suomalaiselle ainoa kontakti afrikkalaiseen todellisuuteen. Se että on voinut suoraan ja syvästi vaikuttaa yhden perheen elämään, on muuttanut monen käsitystä auttamisesta. Auttaminen ei ole ollut vain tililtä automaattisesti menevä kuukausimaksu vaan oikeiden ihmisten elämän kannattelemista.

 

Nyt Florence voi niin hyvin, että on päättänyt perustaa kahden muun lesken kanssa oman järjestön.

Florencen alueella asuu paljon aids-orpoja, joiden tilanne on usein todella huono. He saavat syödäkseen sen, mitä muulta perheeltä jää yli, heitä kohdellaan kaltoin ja käytetään usein hyväksi.

Moni heistä on itse hiv-positiivinen.

Florence haluaa avata päiväkodin alle kouluikäisille ja neuvontapisteen isommille hiv-positiivisille lapsille, jotta he saavat tarvitsemaansa tukea taudin hoitoon, tietoa oikeuksistaan sekä kunnon aterian ainakin kerran päivässä.

”En minä voi vain istua ja katsoa, kun näen edelleen ympärilläni niin paljon hätää”, sanoo Florence.

Voisiko auttajiaan paremmin kiittää.