Kaupunki jossa Martti Ahtisaari itki
Dar es Salaam on kokenut muodonmuutoksen.
Kun Eeva ja Martti Ahtisaari astuivat nuorena kirkasotsaisena suurlähettiläsparina Tansanian pääkaupunkiin Dar es Salaamiin 40 vuotta sitten, tropiikin kuumuus, köyhyys ja kuhina löivät vasten heidän kasvojaan.
1800-lopulla perustettu Dar es Salaam – tuttavallisemmin Dar – oli äänekäs, vilkas ja viehättävä.
Saksalaisten ja brittien siirtomaaisäntien rakennuttamat kauniit, matalat hallintorakennukset reunustivat rantakatuja.
Talojen välistä pilkahti arabialaisvaikutteisia rakennuksia muistuttamassa maan varhaisesta historiasta.
Ahtisaarelle Dar oli ihanteellinen paikka aloittaa diplomaatin ura. Darin kortteleista löytyivät liki kaikki eteläisen Afrikan vapautusliikkeiden päämajat.
Taistelu Etelä-Afrikan apartheid-hallitusta ja siirtomaaisäntiä vastaan kävi tuolloin kiivaana.
Ruokaa Eeva Ahtisaari kävi ostamassa intialaisten kuhisevilta kuoppaisilta kauppakujilta – jos ruokaa ylipäätään oli saatavilla. Maitoa löytyi vain harvoin.
Tansanian sosialistishenkisellä hallituksella oli vaikeuksia saada taloutta jaloilleen.
Kuumat, valkoiset hiekkarannat olivat autioita. Ahtisaarella olikin tapana torkkua sunnuntaisin rantavedessä ja antaa Intian valtameren aaltojen huuhdella työpaineet pois.
Kun toissayönä laskeuduin Dariin, kuumuus löi minuakin vasten kasvoja.
Heti lentokentän ulkopuolelta alkoi kuitenkin toinen Tansania – jättimäisten mainostaulujen viidakko.
Suuret teleoperaattorit, intialainen Airtel ja brittiläinen Vodafone, taistelevat afrikkalaisten kännykkäliittymistä kortteli korttelin perään. Ja hallitsevat kaupungin pääteiden maisemaa.
Safari Lager -olutta tarjotaan janoisille, virkistäviä hotellikeskuksia turisteille.
Kaupungin keskustassa siirtomaa-ajan valkoiset rakennukset ovat jääneet 20-kerroksisten lasitornien puristukseen. Vapautusjärjestöjen paikalle on tullut hulppeita pankkikeskuksia.
Tansanian liki seitsemän prosentin talouskasvu ja uusien öljy- ja kaasulöydösten tuoma vauraus näkyvät.
Kapeat rantakadut tukkeutuvat upouusista Land Rovereista ja BMW:istä. Toivottomissa ruuhkissa istuvat tasa-arvoisesti niin maan uusrikkaat, kiinalaiset investoijat, turistit kuin kalakauppiaatkin.
Rannat ovat yhä valkoisia, kuumia ja lähes tyhjiä.
Merellä näkyy valkoisia purjeita. Kalastajat ovat tulossa saaliineen kalatorin rantaan aivan pääministerin kanslian viereen.
Pääministeri on tosin jossain kaukana valkoisten, korkeiden muurien takana laajan puiston keskellä. Vallan keskukseen ei tavallisella tansanialaisella ole asiaa.
Ahtisaaren aikana Helsinkiin lähetettiin telexejä ja kirjeitä, jotka saapuivat perille joskus viikkojen päästä. Jos ylipäätään saapuivat.
Minä sanon hyvää yötä lapselleni joka ilta Skypen kautta. Valtameren pohjaan vedetyn huipputehokkaan kaapelin ansiosta voin nähdä lapseni ja jutella hänen kanssaan kuin olisimme samassa huoneessa. Ilmaiseksi.
Eikä Darissa ole enää pulaa ruuasta. Sitä saa vuorokauden ympäri eteläafrikkalaisten omistamista ilmastoiduista supermarketeista. Maitoakin on. Sitä tuodaan Etelä-Afrikasta. Kuten myös mangomehua, keksejä ja olutta. Siis niille joilla on rahaa.
Pienestä, idyllisestä Darista on tullut viiden miljoonan tansanialaisen jättikaupunki, joka leviää ameeban tavoin rannikolta sisämaahan. Ja uusia toiveikkaita muuttaa maaseudulta päivittäin kaupungin laitamille. Siellä ei kaasu- tai öljyrahoja näy. Sen sijaan köyhyys näyttää luultavasti varsin samalta kuin 40 vuotta sitten.
Ahtisaari ei tullut Dariin itkemään köyhyyttä. Mutta Dariin tullessaan hän oli tuskin ehtinyt purkaa matkalaukkujaan, kun maailmalta tuli uutinen: Chilen presidentti Salvador Allende oli surmattu. Kenraali Pinochet oli kaapannut vallan.
”Silloin Martti itki”, muistelee Eeva Ahtisaari kirjassa Matkalla.
”Mutta jollain tavalla se myös vahvisti Martissa sitä halua, että pitää jaksaa ponnistella sen eteen mihin uskoo.”
Saman halun tunnistaa vahvana. Täällä Darissa.