Blogit

Sivussa ja keskellä – kotona ja maailmalla.

Afrikan taivaalla automaattiohjauksessa

Blogit Merikallio 2.2.2014 14:28
Katri Merikallio
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Vasta ilmassa tajuan, miten valtava maa Tansania on.

Dar es Salaamin kattojen meri oli tuskin jäänyt taakse, kun lentäjä jo laittaa 12-paikkaisen koneemme automaattiohjaukselle. Ja ryhtyy lukemaan aamun lehteä.

Päätän etten aio pohtia, onko se turvallista vai ei.

Matka kohti maan eteläosassa olevaa Iringan kaupunkia jatkuisi vielä puolitoista tuntia.

Vaikka olen väsynyt aamu neljän herätyksestä, en malta irrottaa katsettani ikkunasta.

Alapuolellamme aukeaa syvän vihreä savanni, jossa ei näy taloa, ei majaa eikä tietä.

Pian vihreä muuttui vielä syvemmäksi, savanni tasaiseksi trooppiseksi metsäksi. Ensin se peittää vastaan tulevat kukkulat, sitten myös jyrkkien vuorten rinteet. Ja metsä tuntuu vain jatkuvan.

Mietin, että olen kirjoittanut kymmeniä juttuja metsäkadoista, mutten koskaan siitä, miten uskomattoman kauniilta trooppinen näyttää. Nyt kerron: se on häkellyttävä. Kuin paksu vihreä läpitunkematon matto.

Vasta jälkeenpäin luen, että lensin Udzungwan kansallispuiston yli, puiston josta on äskettäin löytynyt uusi norsulaji. Siellä voi edelleen kohdata myös leopardeja, krokotiileja ja virtahepoja. Edelleen.

Vuorten jälkeen aukeavalla ylängöllä näkyy peltoja ja asutusta.

Laskeudumme Iringaan, 110 000 ihmisen kaupunkiin 1600 metrin korkeudessa. Sen uinuvalta torilta löytää kaiken mitä ihminen luultavasti tarvitsee: säkin riisiä, ämpärin, sim-kortin ja käsin tehdyn parisängyn.

Täällä saksalaiset taistelivat 1800-luvulla vuosien ajan hehe-heimon vahvatahtoista päällikköä Mkwawaa vastaan – kunnes lopulta saivat tämän hengiltä.

Mkwawan pää kuljetettiin Saksaan ja Iringaan rakennettiin muutama kaunis kirkko.

Leveä vastikään päällystetty tie vie Iringasta kohti lounasta. Tien reunat ovat täynnä työn touhua.

Timpurit veistävät uutta sohvakalustoa ja lautatarhassa nostellaan puuta pystyasentoon kuivumaan. Lapset kulkevat vihreissä koulupuvuissaan reput selässä kohti koulua.

Nuoret miehet latovat auringon kuivattamia savitiiliä kuorma-auton lavalle.

Perinteinen mielikuva pellolla kuokkivista naisista ja mangopuun alla loikoilevista miehistä ei tunnu pitävän täällä paikkansa. Ehkä se johtuu siitä, että mangopuut eivät kasva näin korkealla.

Mafingan kohdalla käännymme oikealle. Viimeinen 50 kilometriä on kuoppaista, sateiden runtelemaa hiekkatietä, joka saa takapuolen puutumaan ja selän vihlomaan.

Vilkuilen auton mittaria. Keskinopeus on ehkä 30 kilometriä tunnissa. Toivon että kuskini Sele ajaisi hieman hitaammin.

Vielä jyrkkää mutaista mäkeä ylös ja sitten: vihdoin perillä.

Kaarramme Mufindin lastenkylän pihaan. Piipahdin täällä puolitoista vuotta sitten ministerivierailun yhteydessä ja ihastuin paikkaa siltä istumalta.

Vuoren rinteelle on rakennettu lastenkoti kylän orvoille, maisemaan joka on ehkä kauneimpia missään näkemistäni.

Ja tapa jolla kotia pyöritettiin, oli poikkeuksellinen.

Päätin jo silloin, että tänne palaan.

Nyt seuraavan viikon ajan yritän olla täällä jollakin tavalla vapaaehtoisena hyödyksi.

En tosin ollenkaan tiedä vielä, miten.