Vajaaikäisen marinaa

Viime kuukaudet elämässäni ovat menneet miettien aikaa, kasvamista ja vanhenemista. Tapetilla ovat täysi-ikäisyys ja sen saavuttamisen hyvät puolet kuten baareihin pääseminen. En usko että olen ainoa lajiani joka odottaa 18-vuotissyntymäpäiväänsä kuin kuuta nousevaa.

Kuukausi sitten aloin laskea ystäväni innoittamana päiviä seuraavaan syntymäpäivääni, ja hänen esimerkkinsä mukaisesti kirjoitin jokaisen päivän kohdalle numeron joka kertoo kuinka monta päivää on vielä jäljellä. Sanotaan että odottavan aika on pitkä, joten miksi haluan tietää jäljellä olevat päivät? En itse asiassa osaa sanoa, mutta ehkä koen että välietapit helpottavat odottamista. 150 päivää, 100 päivää, 50 päivää. 5, 4, 3, 2, 1.

Juttelin asiasta erään toisen ystäväni kanssa, joka on nyt jo päässyt 20 vuoden toiselle puolelle. Hänen mukaansa oli kivaa täyttää 18 vuotta, mutta kuulemma se ei ollut elämän huippukohta. Ystäväni kertoi, että muistaa millaista oli kurotella täysi-ikäisyyden rajaa, ikuisuudelta tuntuvaa odottamista, mutta muutama seuraava vuosi tuleekin menemään nopeammin. Kyyti siis kiihtyy vain?

Katselen kalenteristani sivua, jolla on päivä, jona täytän 18 vuotta, vajaan 5 kuukauden päässä tästä päivästä. Uhrasin eräänä tylsänä hetkenä koko sivun ja askartelin tavallisen kalenteripohjan päälle kuvan suosikkiartististani ja hänelle puhekuplan joka sanoo ”Happy birthday”. Ulkopuolisen mielestä tämä voi mennä liiallisuuksiin, mutta – sen faktan lisäksi että rakastan leikellä lehtiä ja askarrella kalenteriani muutenkin – on hauskaa kun on jotain mitä odottaa.

Ei ole kellekään mikään uusi asia, että ihminen haluaa sitä mitä ei saa ja ei saa sitä mitä haluaa. Koulussa on kivaa, pidän ystävistäni ja haluan muistaa kaikki hyvät hetket lukioajasta – siksi varmaan se tuntuukin menevän niin nopeasti. Ehkä kannattaisi lopettaa murehtiminen ajan loppumisesta tai vastavuoroisesti siitä, miten aika ei kulu tarpeeksi. Kaikki asiat, joiden on määrä tapahtua, tulevat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vastaan, omalla ajallaan.