Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Tulevaisuusahdistusta

Paula Karhunen
Blogit Megafoni 15.11.2013 14:14

Sitä kuulee ympäri vuoden, aina, lähes tilanteesta riippumatta. Mihin sä aiot hakee lukion jälkeen? Mihin sä aiot opiskelemaan? Mikä susta tulee isona? Suoraan sanoen, varmaan ahdistunut pesäke, jos et kohta lakkaa kyselemästä.

Minä olen nuori, lukion toisella ja vielä aika kaukana työelämästä. Työelämästä, joka rehellisesti sanottuna systeemin ulkopuolisen näkökulmasta on pelottava ja tuntematon, aikuisia stressaava ajanjakso, joka kestää neljä tai viisi vuosikymmentä, vie kahdeksan tuntia päivästä viitenä päivänä viikossa (plus ylityöt), jossa vain huippuosaajat menestyvät, urakehitys ja hyvä palkka ovat tärkeitä. Kaikki muuttuu jatkuvasti. Varmaa on vain se, ettei mikään ole varmaa.

Kysymys, missä aiot viettää elämäsi seuraavat vuosikymmenet, ei tunnu kovin pieneltä. Ja jossain pitäisi vielä kuluttaa koulunpenkkiä, päästäkseen kiinni työelämän syrjään.

Allekirjoitan ajatuksen nuorten saamisesta suoraan lukiosta seuraavalle asteelle. Oloani ei kuitenkaan helpota opetus -ja kulttuuriministeriön kaavailema korkeakoulu-uudistus, josta on liikkeellä vain tiedon murusia. Minkä takia alan koulun vaihtamista tullaan vaikeuttamaan? Mitä tapahtuu keväällä 2015, kun minä haen? Miksi yhteishaussa laitetaan haettavat koulut ensisijaisuus järjestykseen? Entä, jos laitan ne vahingossa väärin?

Mitä, jos valitsen väärin?

Pelkään tilannetta, jossa tajuan, etten haluakaan olla toimittaja tai ettei oikeustieteellisessä ole oikeastaan mitään minua kiinnostavaa tai etten todellakaan tule työllistymään kirjailijana.

Meidät nuoret tarvitaan pian työelämään, mutta koulutuksen ja työpaikkojen kysyntä ja tarjota eivät kohtaa. Mediassa uutisoidaan myös miten maistereita on työttömänä, miten suomalainen yliopisto on liian teoreettinen. Koulussa kerrotaan, miten eläkepommi sekoittaa koko yhteiskunnan. Pomminvarma työllisyys on kai sitten lähihoitajalla.

Kun kuuntelee aikuisia saa kuvan, että työelämä on vain keino selvitä hengissä, saada rahaa ja ruokaa. Työpaikanhan pitäisi olla mieleinen. Sinne lähtemisen aamulla ei pitäisi tuntua vuosisadan pitkäveteisimmältä idealta. Onko se sittenkin vain kuivaa raatamista näyttöpäätteen edessä?

Ehkä se on vain tämä nuoruus ja kaikki muutos elämässä, jotka saavat minutkin suhtautumaan näin ahdistuneesti tulevaisuuteen. Ehkä kaikki järjestyy jonain päivänä.

Siihen saakka haluaisin vain sulkea korvani kaikelta vauhkoamiselta, kiireeltä ja patistamiselta, keskittyä rauhassa opiskelemaan niitä asioita, jotka kiinnostavat minua tai joita on yleissivistyksen vuoksi hyvä osata. Haluaisin keskittyä ajattelemaan rauhassa, elää nuoruutta, kokeilemaan, tekemään virheitä ja miettimään uudestaan.

Vielä, kun voin valita, valinnanvapaus tuntuu päätähuumaavalta, ehkä liiankin, mutta en valita. Olen varma, että työelämällä on paljon annettavaa minullekin, siitä tulee hauskaa, kun saa tehdä mitä haluaa. Sitten, kun tietää mitä haluaa,.

 

Paula Karhunen

Keskustelu

Yhteiskunta, eikä vain Suomessa, vaan kautta maailman pyrkii sitomaan nuoret mielet mahdollisimman aikaisin määrätynlaisiin, kullekin yhteiskunnalle omineisiin tapa-käsitte-tottumus-arvoihin, eikä niistä voi poiketa jos haluaa olla menestyvä kilpailurakenteisessa yhteiskunnassa. Järjestäyneen yhteiskunnan vaatimuksiin kuuluu, että sen jäsenet ovat ohjelmoitu kauas tulevaan ja siten ylläpitämään yhteiskunnan omaksumat käsitearvot. Niistä on melkein mahdoton poiketa joutumatta ”tuuliajolle”. Pelkoa ruokitaan, ”mitä jos et tee mitä opetetaan” huomautuksilla, tarkoituksellisesti hienovaraisella psykologisella painostuksella, eikä siihen ole vaihtoehtoa, tai ainakin meille on näin kerrottu. Meille on tuputettu itsenäisyyden tärkeyttä ja samanaikaisesti kielletty olemasta ”liian itsenäinen”, rajoitettua itsenäisyyttä, toisin sanoen. Mutta, itsenäisyys, tai peremminkin vapaus, on ainoa olotila jossa ihmisen kyvyt voivat kehittyä korkeimmilleen. Vapaus ei tarkoita, tehdä mitä haluaa, kuten sylkeä poliisia kasvoille, mikä ei suinkaan ole vapautta, vaan aivan päinvastoin, sokea pakkomielle.

”Mitä jos valitsen väärin”? Entä jos et pyri valitsemaan ollenkaan? Valitseminen on, kuten tiedät, ristiriitaan johtava toiminto, varsinkin kun valitaan mitä tehdä elääkseen, ammatikseen elinpituisin suunnitelmin. Jos olet havainnut, valinnat olivat ja ovat edelleenkin pitkän tähtäimen suunnitelmia. Ajat ovat muuttuneet, tempo ei ole sama kuin sen tunsimme, mutta silti tapa-tottumas-yhteiskunta pyrkii ylläpitämään ”vanhaa”, muuta kun emme tunne. Uutta, todella uutta ei voi syntyä ilman, että vanha joutuisi syrjäytymään, se on kaiken elämän ehto, ei pakkokeinoin, vaan syrjäytymään kun ”use by date” on mennyt umpeen. Uusi ”työkalu” löydetään aina, muttei ennenkuin on löydetty uusi tehtävä, tehtävä johon vanhat työkalut eivät ole enää käyttökelpoisia. Elämme juuri tällaista vaihetta ja kuten olet huomannut, uutta syntyy kaiken aikaa teknillisellä tasolla ja kehitys siinä pakottaa myös henkisen tason muuttumista, kehittymistä. Olemme aina eroittaneet henkisen ja teknillisen, mutta ne eivät ole erillisiä, one does not exist without the other.

Näitä luetaan juuri nyt