Tulevaisuusahdistusta

Sitä kuulee ympäri vuoden, aina, lähes tilanteesta riippumatta. Mihin sä aiot hakee lukion jälkeen? Mihin sä aiot opiskelemaan? Mikä susta tulee isona? Suoraan sanoen, varmaan ahdistunut pesäke, jos et kohta lakkaa kyselemästä.

Minä olen nuori, lukion toisella ja vielä aika kaukana työelämästä. Työelämästä, joka rehellisesti sanottuna systeemin ulkopuolisen näkökulmasta on pelottava ja tuntematon, aikuisia stressaava ajanjakso, joka kestää neljä tai viisi vuosikymmentä, vie kahdeksan tuntia päivästä viitenä päivänä viikossa (plus ylityöt), jossa vain huippuosaajat menestyvät, urakehitys ja hyvä palkka ovat tärkeitä. Kaikki muuttuu jatkuvasti. Varmaa on vain se, ettei mikään ole varmaa.

Kysymys, missä aiot viettää elämäsi seuraavat vuosikymmenet, ei tunnu kovin pieneltä. Ja jossain pitäisi vielä kuluttaa koulunpenkkiä, päästäkseen kiinni työelämän syrjään.

Allekirjoitan ajatuksen nuorten saamisesta suoraan lukiosta seuraavalle asteelle. Oloani ei kuitenkaan helpota opetus -ja kulttuuriministeriön kaavailema korkeakoulu-uudistus, josta on liikkeellä vain tiedon murusia. Minkä takia alan koulun vaihtamista tullaan vaikeuttamaan? Mitä tapahtuu keväällä 2015, kun minä haen? Miksi yhteishaussa laitetaan haettavat koulut ensisijaisuus järjestykseen? Entä, jos laitan ne vahingossa väärin?

Mitä, jos valitsen väärin?

Pelkään tilannetta, jossa tajuan, etten haluakaan olla toimittaja tai ettei oikeustieteellisessä ole oikeastaan mitään minua kiinnostavaa tai etten todellakaan tule työllistymään kirjailijana.

Meidät nuoret tarvitaan pian työelämään, mutta koulutuksen ja työpaikkojen kysyntä ja tarjota eivät kohtaa. Mediassa uutisoidaan myös miten maistereita on työttömänä, miten suomalainen yliopisto on liian teoreettinen. Koulussa kerrotaan, miten eläkepommi sekoittaa koko yhteiskunnan. Pomminvarma työllisyys on kai sitten lähihoitajalla.

Kun kuuntelee aikuisia saa kuvan, että työelämä on vain keino selvitä hengissä, saada rahaa ja ruokaa. Työpaikanhan pitäisi olla mieleinen. Sinne lähtemisen aamulla ei pitäisi tuntua vuosisadan pitkäveteisimmältä idealta. Onko se sittenkin vain kuivaa raatamista näyttöpäätteen edessä?

Ehkä se on vain tämä nuoruus ja kaikki muutos elämässä, jotka saavat minutkin suhtautumaan näin ahdistuneesti tulevaisuuteen. Ehkä kaikki järjestyy jonain päivänä.

Siihen saakka haluaisin vain sulkea korvani kaikelta vauhkoamiselta, kiireeltä ja patistamiselta, keskittyä rauhassa opiskelemaan niitä asioita, jotka kiinnostavat minua tai joita on yleissivistyksen vuoksi hyvä osata. Haluaisin keskittyä ajattelemaan rauhassa, elää nuoruutta, kokeilemaan, tekemään virheitä ja miettimään uudestaan.

Vielä, kun voin valita, valinnanvapaus tuntuu päätähuumaavalta, ehkä liiankin, mutta en valita. Olen varma, että työelämällä on paljon annettavaa minullekin, siitä tulee hauskaa, kun saa tehdä mitä haluaa. Sitten, kun tietää mitä haluaa,.