Blogit

Helsingin nuorisopalveluiden Nuorten Ääni –toimituksen blogi.

Tasan ei käy sosiaaliset nallekarkit

Blogit Megafoni 2.10.2013 13:15
Okko Karvonen

Alppipuisto, elokuinen perjantai-ilta. Kun saavun paikalle kuuden-seitsemän aikoihin, kuulen jo kaukaa kovaäänisen huudon ja hauskanpidosta syntyvät riemunkiljahdukset. Satoja nuoria pääasiassa helsinkiläisistä lukioista on kokoontunut paikalle juhlistamaan viikonlopun alkua.

Luvassa on ihan hauska ilta, tiedän sen itsekin. Aion viettää illan Alppipuistossa – ilman alkoholia – ja lähteä kotiin, kun kello lähenee puoltayötä ja on jo varsin pimeä – kun muiden nuorien ilta vasta alkaa. Syys- ja kevätviikonloput noudattavat yksi toisensa jälkeen samanlaista kaavaa. Useimmat nuorista menevät puistoon juomaan ja pitämään hauskaa. Niin myös minä, mutten koske alkoholiin.

Suurimmalla osalla esimerkiksi Alppipuistossa aikaa viettävistä nuorista on siis mukanaan enemmän tai vähemmän alkoholia. Se ei ole mikään salaisuus. Ei minulle, ei poliisille, ei opettajille eikä välttämättä edes nuorten vanhemmille.

Nuoret voi tässä suhteessa jakaa oikeastaan karkeasti kolmeen ryhmään: niihin, jotka kokoontuvat säännöllisesti viikonloppuisin jonnekin juomaan, niihin, jotka tulevat aina silloin tällöin eivätkä välttämättä juo, ja niihin, jotka viettävät perjantai-iltansa mieluummin muilla tavoilla.

Olen miettinyt paljon, mistä nämä erot aiheutuvat ja mitä seurauksia niillä on. Mikä on syy siihen, että kahdesta aika samaan kulttuuriin kasvatetusta nuoresta toinen päätyy juhlimaan pikkutunneille asti joka perjantai ja toinen viettää illat mielummin kotonaan lukemassa fantasiakirjoja? Sosiaaliset normit sekä odotukset määräävät suuren osan siitä, minkälaisia ratkaisuja ihminen tekee ja miten hän eri tilanteissa toimii.

Kun suunnittelee, mitä tekee perjantai-iltana, toimii todennäköisesti sen mukaan, mitä hakee toiminnallaan. Olen tarkkailtuani kyennyt aika tarkasti miettimään, mikä on se tekijä, joka erottaa toisistaan suurimman osan kotiin jäävistä ja juomaan menevistä nuorista. Se näyttäisi olevan suosion hakeminen. Toiset hakevat toiminnallaan muiden ihmisten suosiota, toiset kokevat pärjäävänsä pitkälle ilman sen erityistä hakemista.

Käyn perjantai-illan jälkeen vilkaisemassa koululaistemme omaa Facebook-ryhmää. Siellä käydään keskustelua perjantai-illasta. Minulle selviää, että sen jälkeen, kun lähdin pois Alppipuistosta, muiden ilta on jatkunut ties kuinka pitkään. Muilla on keskusteluista päätellen ollut tosi hauskaa. He kertaavat yhä uudelleen ja uudelleen sitä, mitä kaikkea tulikaan kännissä tehtyä pikkutunneilla – ja kuinka kivaa kaikilla oli ollut.

Asiasta ei puhuta pelkästään Facebookissa, vaan kuulen keskusteluja myös seuraavalla viikolla koulussa.

”No se on nyt iha vitun outoo, jos ei ole 16-vuotiaana koskaa ollu kännissä.” Valitettavaa, mutta totta. En ole varma, oliko kyse vain omasta havainnosta vai lisäksi myös mielipiteestä.

Tuntuu, kuin tuona yhtenä iltana oltaisiin hitsauduttu todella tiiviiksi porukaksi, jossa kaikilla on aina tosi hauskaa keskenään. Porukkaan kuuluvat ne, jotka olivat perjantai-iltana Alppipuistossa pikkutunneilla juomassa ja tekemässä tyhmyyksiä. Heistä muodostuu ikään kuin koko lukioajaksi koulun eliitti, ydinporukka, jolla on aina parhaimmat bileet ja kaikkein kivointa. He ovat niitä, jotka saavat aina talven tullen kutsuja bileisiin, joissa tosin voisi olla myös muiden mielestä hauskaa ja jotka pääsevät viettämään elämänsä parhaat vuodet pitäen hauskaa.

Nämä nuoret eivät välttämättä ole sosiaalisten taitojensa, juttelutaitojensa tai ulospäinsuuntautuneisuutensa osalta läheskään ylivertaisia, he vain tykkäävät juoda. Usein ja paljon.

Olen aika varma, että melkein kaikki ihmiset haluavat elämässään tulla pidetyiksi ja rakastetuiksi. Ystävien saamisesta eivät pidä pelkästään ne, jotka korostavat itseään kovaäänisesti eri yhteisöissä esimerkiksi juomisen avulla, vaan käytännössä kaikki. Hauskanpidosta eivät tykkää pelkästään ne, jotka kuuluvat koulun ydinporukkaan, vaan myös ne, jotka eivät sitä koskaan oikein pääse osallisiksi.

Koen olevani itse todella ulospäinsuuntautunut. Tykkään viettää aikaa kaikenlaisten ihmisten kanssa – niin niiden kanssa, jotka jäävät perjantaisin kotiin lukemaan kirjaa, kuin niiden, jotka kokoontuvat viikonloppu toisensa jälkeen yhteen näyttääkseen toisilleen, kuinka yolo ihminen voi parhaimmillaan olla.

Koen oikeastaan olevani usein ulospäinsuuntautuneempi kuin koulun ”ydinporukkaan” kuuluvat ihmiset. En jää kotiin lukemaan kirjaa – vaikka nykyään on alkanut tuntua siltä, että voisin tehdäkin niin ikään kuin vastalauseena – vaan menen Alppipuistoon viettämään iltaa, koska tykkään paljon ihmisten seurasta.

Kun olen Alppipuistossa, luulen olevani yksi paikan sosiaalisimmista nuorista. En vain tee tyhmyyksiä, vaan ajattelen myös seuraavaa päivää. Tiedän, etten ole läheskään ainoa nuori, jonka tilanne on sama.

Kutsutaanko minua, meitä, tai vaikka niitä, jotka jäävät kotiin lukemaan kirjaa, koskaan mihinkään hauskaan yhteiseen tapahtumaan? Luulen, että yksi arvaus riittää.

Ei.