Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Suomenkielen erityis piirteitä

Kaisla Kareoja
Blogit Megafoni 24.5.2012 16:12

Harvemman kielikorva on ihan niin rikki, ettei huomannut otsikossa mitään mätää. Hajalla se on kuitenkin monella, etenkin yhdyssanojen kohdalla. Yhdys sanat nimittäin ovat suomen kielen erityis piirre ja niitä on arki käytössä niin paljon, että niiden osaamattomuus tuntuu tosi äly vapaalta kuten myös pilkku sääntöjen hallitsemattomuus, sekä muut onggelmat. Nämä ongelmat eivät ole harvinaisia, ja niitä on ihan painetussa sanassakin. Jopa eräästä koulukirjastani olen bongannut useita kielivirheitä.

Myönnän olevani ärsyttävä, turhuuksiin takertuva pilkunviilaaja, mutta korvaani särähtivät edelliseen kappaleeseen kirjoittamani virheet. En kuitenkaan usko olevani ainoa. Tekstin sanomaan on hankala keskittyä, jos huomaa pahoja kielioppivirheitä. Ne yksinkertaisesti syövät tekstin uskottavuutta liikaa. En esimerkiksi voi ottaa tosissani puhelinliittymää, jonka nimi on ”minun Sonera”. Vai onko kyseessä vain mainostajan tehokeino, jonka tarkoitus on kiinnittää kuluttajan huomio tyhmään nimeen?

Äidinkielen oppimäärään on peruskoulussa varattu runsaasti viikkotunteja, ja lukiossakin se on ainoa aine, joka on pakko kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa. Jos äidinkielen opetukseen uhrataan noin mielettömästi resursseja, olisi myös kohtuullista, että valmistuvat ylioppilaat sen hallitsisivat. Millaisia tulokset todellisuudessa ovat? Toisinaan tällaisia: ”tervettuloa Yo juhliini.”

Vieraiden kielien opiskeluun jaksetaan kuitenkin panostaa. Melkein kaikki osaavat puhua ja kirjoittaa sujuvasti ainakin englantia. Vieraat kielet ovat tärkeitä, mutta tämän ei pitäisi laskea oman kielemme merkitystä. Suomi on kaunis ja käytetty kieli, osa identiteettiämme, eikä sen arvoa pitäisi vähätellä.

Oikeakielisyyttä tärkeämpää on tulla ymmärretyksi. Muutenkin kieli on joustava elementti, joka kehittyy ja muuttuu, kun sillä leikitellään. Olisi hyvä löytää tasapaino silkan huolimattomuuden ja kielellä leikittelyn välille.

Kaisla Kareoja

Keskustelu

Omista opiskeluistani on yli puoli vuosisataa – siis Suomessa opiskeluista. Mutta kun otat esimerkiksi tuon ”minun Sonera,” eikö se edusta ”luvallista” ilmaisun tehon rakentelua kieliopillisen mutkaisuuden karsinnalla. Eli sanoa voi, jos unohdetaan tuon Sonera, ”oma maa.” Mikä on sen ero ilmaisuun ”oma maamme” tai ”oma maani?” Ovatko ”minun maa” tai ”oma maanne” oikein? Ne kuullostavat muulta kuin esimerkiksi ”oma asianne” tai ”se on minun asiani.” Tai eikö ”minun päätös” riitä, jos ei halua sanoa ”minun päätökseni?”

Olin aikoinani koulukirjoittaja, jonka opettaja heitti ulos luokasta puhtaasti vastaavista syistä. Mutta onko näissä asioissa, siis sanojen väreissä ja sävyissä, nykyään täsmällisiä sääntöjä, siis suomen kielessä. Englannissa nämä jutut menevät joskus siihen, että opettaja sanoo: mikä kuullostaa hyvältä on oikein. Suomessa kohtaa usein tilanteen, jossa ”oikea” ei kuullosta ”hyvältä.”

Muuten hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta, mutta häiritsee asian mitätöiminen sanomalla ”Myönnän olevani ärsyttävä, turhuuksiin takertuva”.

Onko kielellinen tarkkuus kirjoittajan mielestä siis sitten kuitenkaan tärkeää vai vain turhaa?

On kieltämättä masentavaa, jos Suomessa koulunsa käynyt ja ikänsä täällä asunut ei hallitse äidinkieltään. Kertooko se jotain kielen vaikeudesta vai ennemminkin koulutuksen tasosta? (Vaikka onhan meillä PISA) Vai olisiko syynä vain piittaamattomuus, henkinen laiskuus tai peräti lukihäiriö? Tärkeintä kai on kuitenkin, että viesti menee tarkoitetussa muodossa perille?

Myönnän itse kuuluvani niihin, jotka suoltavat kirjoitusvirheitä, joille yhdyssanat usein ovat hakusessa ja joilla pilkutus tapahtuu jälkikäteen, summan mutikassa, puheen taukojen mukaan. Kai minullakin on silti vielä oikeus kirjoitella? ;-)

”Kolme poikaa tulivat koulusta”…juuri tähän lauseeseen en ole törmännyt, mutta tekaisin sen esimerkkinä siitä mihin törmää nykyään liki päivittäin ja mikä ärsyttää suunnattomasti. Tällaista olen havainnut ihan toimittajien puheissa ja painetussa tekstissä. En ole ”pilkunnussija”, mutta tällainen harmittaa!

Pitäisi sanoa: kolme poikaa tuli koulusta!

Jouduin vanhoilla päivilläni takaisin koulun penkille. Valmistuin ylioppilaaksi 30 vuotta sitten, mutta osaan omasta mielestäni edelleen kirjoittaa varsin hyvää suomea. Oppilastovereideni tekemät pilkku- ja muut kielioppivirheet panevat ajatteluttamaan, onko äidinkielen opetuksen taso vai vain vaatimustaso laskenut. Myös Penttijuhanin ”kuullostaa” kuulostaa luvalla sanoen kamalalta.

Kannattaa muistaa sellainen juttu, että hyvin usein yhdyssanojen osaamattomuus liittyy luki-häiriöön, ei tyhmyyteen, kuuntelemattomuuteen äidinkielen tunnilla tai laiskuuteen. Eli noin 10 %:lla ihmisistä on fysiologinen syy siihen, että ei vaan kielikorva kuule oikeaa kirjoitustapaa. Tokihan säännöt opetetaan koulussa, ja joku oppii oikean kirjoitusasun lukihäiriöstä huolimatta. Joillekin yhdyssanat jäävät ikuiseksi arvoitukseksi.

Tuon sanayhdistelmän”minun Sonera” ei ollut mikään uusi idea, vaan tämä koko pohjoisamerikka on ollut ainakin 15 vuotta täynnä noita mainoskikkoja….esim, tietokoneista kai se on lähtenyt ja Windows koneiissa erityisesti on sanoja My Documents,My Pictures.
Puhelinyhtiö käyttää sanoja My Rogers,ja aina vaan.
Mutta toivon että tämä lady ei arvostele minua kirjoitustaitoni sanoissa mitkä kuuluvat yhteen ja mitkä ei, toivon vain että hänkin eläisi ja työskentelisi amerikan mantereella 45 vuotta niin ei ole enää juuri mitään muistikuvaa miten tämä syntymämaan kieli oikein kirjoitetaan kun netissä ja paperilehdissäkin on sanoja että: Eläkeläiset reilaavat,mitä hittoa sekin on? tai minun tietsikan defaultti ? ei se ole ainakaan suomea,,,
ja aina vaan; mennään kruusailemaan ? meneekö ne laivamatkalle vai mitä,,,Otetaan oharit,,,tässä autossa on tarpeeksi peppiä…jo on yliopisto opetukset menneet hukkaan.

Kolumnin alussa olevien sanontojen ”suomenkieli” ja ”suomen kieli” oikea asu saattaa jäädä lukijalle epäselväksi, kun yhdyssanoja on muutoin asian havainnollistamiseksi kirjoitettu erikseen. Tämä sanaparihan kuuluu kirjoittaa erikseen eli jälkimmäinen versio on oikein.

Hyvä nyrkkisääntö aprikoitaessa kirjoitetaanko yhteen vai erikseen on sijoittaa adjektiivi sanojen väliin. Jos sen voi tehdä, sanat kirjoitetaan erikseen, jos ei, yhteen: kerros korkea talo, suomen kaunis kieli.

Mitä pilkkuun tulee, on viisainta jättää se pois, jos ei tiedä kuuluuko pilkku ao. paikkaan vai ei. Pilkku väärässä paikassa on tuhannesti kökömpi ja silmiinpistävämpi virhe kuin pilkun puuttuminen. Pilkun käyttö muualla kuin tiukan virastotyylisessä tekstissä on nykyään vapaampaa kuin ennen nimenomaan siten, että sen pois jättäminen on pienempi virhe kuin väärään paikkaan sijoittaminen.

Possessiivisuffiksi jää usein (erityisesti monikon ensimmäisessä persoonassa ja puhekielessä muuallakin) pois silloin, kun kyse ei ole omistamisesta. Klassinen esimerkki on ”meidän äiti”. Ks. VISK, pykälä 1298 (http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1298 ). ”Minun Sonera” ei siis ole suoranainen kielivirhe.

Nimimerkille Nipotan: Predikaatti on tosiaan useimmiten yksikössä silloin, kun subjektina on pelkkä lukusana tai laajempi lukusanalauseke. Ei kuitenkaan aina, ks. kielipalstakolumnia Kolme kuoli mellakoissa (http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2008 ).

Millähän perusteella yo-kokelaiden kielenkäyttöä arvioidaan jos joka päivä lehdissä yritetään oikein urakalla tuhota Suomen kieltä?
Yhdys sanat ovat yksi.
Uusverbit toinen.

HS, muutama vuosi sitten, kulttuuripalsta.
Pianotaiteiljia oli konsertissa esittänyt soolon.

SOOLOPIANOILI!

Moottoriveneilijä PIKAKIISI veneellään.

Joku puolue piti kokouksen, siis PUOLUEKOKOUSTI.

Ja kokouksessa AIVOMYRSKYTTIIN!

2 viime mainittua ovat…SK:n omilta palstoilta.

Eikä kukaan viisaista toimittajista näe näissä yhtään mitään väärää! KIelihän KEHITTYY!
Pitää siis aivomyrskytä!

Hienoa, että myös nuori suomalainen nainen on kiinnostunut nykyisestä kielestä. Minua kauhistuttaa nykyinen puhekieli. Ulkomailla asuvana saan kovasti miettiä mitä tuo nyt tarkoitti ja jopa YLEn Ykköstä kuunnellessani saan ”kriisin”. Siinä sanojen yhteenkirjoittamiset tai pilkkuvirheet eivät tunnu missään. Ylen tiedeohjelmassa aloitti pirteän agressiivinen toimittajatar haastattelunsa sanoilla ” Te aloitte tutkiin …..” Haastateltava oli tosin myös nuortenkieltä käyttävä professori, joka Englannissa tutki dementointumista.
Nykykirjallisuuden kieli on minulle aika tuntematon, mutta Sofi Oksasen Phdistus oli kääännetty/kirjoittettu valtavan hienoksi suomeksi. Toivoisin varsinkin radioon sellaisia loistavia kielen käyttäjia kuin Matti Klinge tai Hannu Salama.
Suomen Kuvalehteä en viime aikoina seurannut, mutta nyt rupean sitä tekemään tai miten olisi aloitan sen. Alkaa/aloittaa/ruveta muistuu vielä mieleen.

Meillä on jokaisella vain yksi äidinkieli, mikä kullakin. Minulla se on suomi ja yhä enemmän minua kiusaa, että sitä raastetaan esimerkiksi lehtien tekstiviestipalstoilla. Nautin lukea esimerkiksi Suomen Kuvalehdestä artikkeleita, koska niiden kieli on sointuvaa.

Näitä luetaan juuri nyt