Selittämällä ylioppilaaksi!

Kuusi tuntia, kuusi esseetä. Olen päntännyt filosofeja, ismejä ja teorioita monta viikkoa. Haluan saada kaiken tiedon paperille ja todistaa että olen todellakin lukenut ja paljon.

Kahden tunnin istumisen jälkeen tulos on kaksi vastausta ja kaksitoista sivua tekstiä. Filosofian ylioppilaskoetta on vielä neljä tuntia jäljellä. Kirjoittaminen alkaa sattua ranteeseen. Vielä neljä esseetä tekemättä. Puristan kynää kovempaa ja yritän saada ranteen kummallisen nitkumisen loppumaan, ei auta. Pyydän valvojalta särkylääkkeen. 500 milligrammaa parasetamolia. Kirjoitustyö voi jatkua.

Ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa kokelaat ovat epäinhimillisen kirjoitustehtävän edessä. Kysymykset ovat todella laajoja. Esimerkki tämän kevään filosofian tehtävistä: ”Valitse näistä kymmenestä filosofista vähintään kaksi, joiden teorioita esittelet ja vertailet”. Kunnolla oppikirjansa lukenut voi tiedoillaan helposti kirjoittaa kahdeksansivuisen vastauksen, ainakin jos ajatukset pysyvät pakkohiljaisuudessa kasassa ja ranne kestää kirjoitusurakan.

Nykyinen reaalikoe testaa taitoja, joita elämässä harvoin tarvitsee. Kenenkään ei missään koskaan ikinä tarvitse kirjoittaa kuudessa tunnissa ulkomuistista laajoja asiatekstejä. Ei ainakaan käsin. Opeteltavan tiedon laajuus ei varsinaisesti ole ongelma: lukio kestää kolme vuotta ja siinä ehtii oppia paljon. Itse olen opiskelemalla saanut monissa aineissa kaksituntisissa kurssikokeista vain ysejä ja kymppejä. Kuitenkaan viimeisessä taidon näytteessä, yo-kokeessa, ei laudaturin saaminen ole mahdollista.

Lukeminen ja lukemalla oppiminen eivät tuota ongelmia, mutta hiljaisuudessa ajatteleminen ei onnistu. Ajatusten löytämiseen tarvitsisin mahdollisuuden puhua ääneen itsekseni. Kirjoitussalissa se ei onnistu: pienikin inahdus niin lentää salista ja koko tutkinto mitätöidään. Oikeassa elämässä puhumalla kuitenkin pääsee pitkälle. Monimuotoisuus on kaikkien etu. Yhteiskuntamme tarvitsee sekä monisanaisia höpöttäjiä että taitavia kynäilijöitä.

Ylioppilaskokeessa kynäilijät ovat kuitenkin aina etulyöntiasemassa. Koe testaa rannelihaksia ja tiiviin kirjallisen ilmaisun taitoa. Ylioppilaskoetta pitäisi uudistaa siten, että erilaiset itsensä ilmaisijat olisivat lähtökohtaisesti samassa asemassa. Ongelma tulee eteen eniten humanististen aineiden reaalikokeissa, joissa itse kirjoittaminen on lähinnä toissijainen väline opetellun tietomäärän osoittamiseen.

Millainen voisi olla koe, jossa myös ääneen ajattelevat, hyvät puhujat saisivat ilmaistua tietämyksensä?

Reaalikokeissa abiturienteilla voisi olla mahdollisuus valita yo-kirjoitusten sijaan yo-selitys. Koe itsessään olisi sama: kuusi tuntia aikaa vastata kuuteen kysymykseen. Tarjolla olisi kynä ja paperia, joille vastauksen saisi luonnostella. Sen jälkeen kokelas ottaisi nauhurin käteensä ja selittäisi vastauksensa nauhalle. Ensimmäisenä nauhan ja sen sisällön arvioisi koulun opettaja. Myöhemmin ylioppilastutkintolautakunnan sensori antaisi lopulliset pisteet, joihin vaikuttaisi niin vastauksen sisältö kuin selityksen rakennekin. Oikeakielisyyttä voitaisiin vaatia myös puheessa samalla tavalla kuin tekstissä.

Selitysmuotoinen koe kuulostaa ehkä monista pelottavalta. Kirjoitusmahdollisuutta ei kuitenkaan poistettaisi, vaan kokelas saisi valita minkä muotoisena hän kokeen suorittaa. Siis sama koe, kaksi erilaista vastaustapaa. Molemmat vastaustyypit voitaisiin varmasti sijoittaa samalle Gaussin käyrälle. Ylioppilaskokeet olivat nykyaikaisen monimuotoisia eikä niiden, joilla on paljon sanottavaa ja huonot ranteet tarvitsisi potea orastavaa jännetuppitulehdusta.