Poropaimenia ja paimenkirjeitä
TV-maksuja on kiva maksaa.
Yleisradion kaupalliset kilpailijat ovat tehneet paimenkirjeen jäsenilleen. Sen mukaan mediakilpailu kärsii YLEn toiminnasta, joka uhkaa maakunta- ja paikallislehtien sekä Suomen Tietotoimiston asemaa.
Jos YLE ei paimenkirjeen sanoin ”vääristäisi mediakilpailua”, olisi suomalainen mediakulttuuri kovin erilainen. On siis tullut vihdoin aika, jolloin olen jostain asiasta samaa mieltä Kimmo Sasin kanssa: myös minä pidän paimenkirjeen kaltaista toimintaa uhkana moniarvoiselle viestinnälle.
Sasi ei ehkä kuitenkaan olisi kanssani samaa mieltä tästä: kilpailulogiikka ei ole sellaisenaan paras tai toimivin vaihtoehto edes mediassa. YLEn erikoisasema nimittäin takaa ohjelmasisältöä myös esimerkiksi eläkeläisille, maahanmuuttajille ja kuulovammaisille. Se on YLEn tehtävä. Kysynnän ja tarjonnan laki kun todennäköisesti jättäisi enemmistön ulkopuoliset kylmäksi kuin mongolialaisten poropaimenten laidunmaat. Heistäkään en olisi muuten tiennyt ilman YLE Teemaa.
YLE on myös kaltaiseni aamuvirkun pelastus. Joka sunnuntaiaamu herään ritualistisen innostuneena katsomaan kahdeksan uutiset. Hidasta ja runsasta aamukahvia siivittää uutisten jälkeen peräkkäin tulevat Avara luonto ja sopivan hidastempoinen Aamusydämellä-keskusteluohjelma, joiden jälkeen käyn sunnuntaikirpputorilla. Tämän jokaisen viikon kohokohdan aikana muilta kanavilta tulee pelkkää chattia ja ostos-tv:tä, koska suurin osa katsojista taitaa olla nukkumassa.
Puhumattakaan ”parhaan katseluajan” ohjelmasisällön laadusta: ilman Teemaa ja ykköstä luopuisin heti televisiostani. Mainoksilla, product placement -roskalla ja sosiaalipornolla kyllästettyä amerikkalaista tv-viihdettä varten ei töllötintä kannata omistaa. Sen sijaan Avara luonto, historiadokumentit tai Bruce Parryn mainio Elää heimon kanssa -dokumenttisarja ovat TV-maksun tai vaikkapa YLE-veron arvoisia.
Tallensin juuri eilen digiboksille TV1:ssä esitetyn dokumentin Siperian junaradasta. Ihanaa, kun ei tarvitse kelata mainoskatkoja.
Jalmari Sarla