Oppi korvista sisään, mutta mistä ulos?
Miksei meillä peruskoululaisilla ole mahdollisuutta saada parempaa puhutun kielen opetusta? Käyn yläkoulua, jossa kirjoittamisessa ja lauseen muodostamisessa pilkkua viilataan viimeiseenkin aikamuotoon ja sanajärjestykseen asti, mutta missä on puhuminen?
Alakoulussa saimme mahdollisuuden tehdä jotkut tehtävät äidinkielessä ja englannissa kokonaan suullisesti. Vasta peruskoulun viimeisinä vuosina olen tajunnut, miten suuri apu se on ollut.
Olen itse ollut koko elämäni lukihäiriön hidastama. Lukihäiriö on hankaloittanut paljon juuri kielten oppimista, niin oman äidinkielen kuin muidenkin kielten. Suullisten tehtävien suorittamiseen on tullut erikoislupa vain lukihäiriöni takia.
Nykyään peruskoulussa oppilaiden kielitaitoa testataan lähinnä paperilla, kirjallisilla menetelmillä. Lausumisen opettamisessa ei ole ongelmaa, mutta keskustelutilanteiden harjoittelu jää häviävän vähäiseksi. Ainakin peruskoulussa esitelmien, väittelyiden ja muiden kielellisesti kehittävien tehtävien osuus on hyvin pieni.
Opetushallituksen perusopetuksen opetussuunnitelmassa perustelut ruotsin kielen opetukselle kuuluvat seuraavasti: ”Ruotsin kielen opetuksen tulee antaa oppilaalle valmiuksia vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön maamme ruotsinkielisen väestön kanssa sekä pohjoismaiseen yhteistyöhön. Opetuksen tehtävänä on totuttaa oppilas käyttämään kielitaitoaan ja kasvattaa häntä arvostamaan Suomen kaksikielisyyttä ja pohjoismaista elämänmuotoa.”
En usko, että peruskoulun nykykäytäntö on tarpeeksi käytännönläheistä niin ruotsin kuin englanninkaan opetuksessa. Kielitaitoa ei tunnu kehittyvän riittävästi vuorovaikutustilanteita varten.
Voimme saada kymppejä ja ysejä ruotsin ja englannin kokeista, mutta tarkoittaako se, että meillä on tarpeeksi valmiuksia nykypäivään, jossa suullista kielitaitoa vaaditaan melkein päivittäin niin arkielämässä kuin työelämässä?