Oma napa maailman napa vai miten se meni?

Näen vanhan miehen kaatuvan portaissa. Hän on vaikeuksissa eikä pääse ylös. Syöksyn tietysti auttamaan. Mutta mitä tekee suurin osa ihmisistä hänen ympärillään? Kävelee ripeästi pois tieltä. Ettei vain sattuisi mies tarvitsemaan apua, hui.

Kaatunut herra oli erittäin kiitollinen antamastani avusta ja hetken levättyään hän jatkoi verkkaisesti matkaansa. Poistuessani paikalta rupesin miettimään, että mitä jos en olisi ollut paikalla tämän miehen kaatuessa? Makaisiko hän vieläkin portaiden päässä, koska kukaan ei ollut auttanut häntä? Mitä jos kaatuneena olisinkin ollut minä?

Toinen mielestäni hyvä esimerkki oli Unicefin Ole Hetken Äiti -kampanja. Youtubesta löytyvästä videosta näkee, kuinka suurin osa ihmistä kävelee ohi. Vain muutama pysähtyi ihmettelemään vaunuista kuuluva itkua. Mahtoiko olla kinkut pöydällä sulamassa, vai miksi ei heillä ollut aikaa pysähtyä katsomaan, onko siellä rattaissa oikeasti jotain hätänä.

Mikä ihmisiin on mennyt, kun se oma napa on paljon tärkeämpi kuin toisen? En usko, että pysähtyminen ja rattaisiin kurkkaaminen olisi vienyt keneltäkään 3 minuuttia enempää. Sen verran aikaa on meillä jokaisella tarjota toiselle avuksi. Aivan varmasti.

Mitä jos seuraavalla kerralla nähdessämme jonkun, joka tarvitsee apua, unohdetaan ne kinkut siellä pöydällä ja pysähdytään auttamaan.