Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Oma napa maailman napa vai miten se meni?

Heta Lampinen
Blogit Megafoni 23.5.2009 09:42

Näen vanhan miehen kaatuvan portaissa. Hän on vaikeuksissa eikä pääse ylös. Syöksyn tietysti auttamaan. Mutta mitä tekee suurin osa ihmisistä hänen ympärillään? Kävelee ripeästi pois tieltä. Ettei vain sattuisi mies tarvitsemaan apua, hui.

Kaatunut herra oli erittäin kiitollinen antamastani avusta ja hetken levättyään hän jatkoi verkkaisesti matkaansa. Poistuessani paikalta rupesin miettimään, että mitä jos en olisi ollut paikalla tämän miehen kaatuessa? Makaisiko hän vieläkin portaiden päässä, koska kukaan ei ollut auttanut häntä? Mitä jos kaatuneena olisinkin ollut minä?

Toinen mielestäni hyvä esimerkki oli Unicefin Ole Hetken Äiti -kampanja. Youtubesta löytyvästä videosta näkee, kuinka suurin osa ihmistä kävelee ohi. Vain muutama pysähtyi ihmettelemään vaunuista kuuluva itkua. Mahtoiko olla kinkut pöydällä sulamassa, vai miksi ei heillä ollut aikaa pysähtyä katsomaan, onko siellä rattaissa oikeasti jotain hätänä.

Mikä ihmisiin on mennyt, kun se oma napa on paljon tärkeämpi kuin toisen? En usko, että pysähtyminen ja rattaisiin kurkkaaminen olisi vienyt keneltäkään 3 minuuttia enempää. Sen verran aikaa on meillä jokaisella tarjota toiselle avuksi. Aivan varmasti.

Mitä jos seuraavalla kerralla nähdessämme jonkun, joka tarvitsee apua, unohdetaan ne kinkut siellä pöydällä ja pysähdytään auttamaan.

 

 

Heta Lampinen

Keskustelu

Olimme kaverin kanssa menossa syömään ja päätimme oikaista kiipeämällä aidan yli ja sitten kävi meikäläiselle onnettomuus.Aidan yläosassa oleva rautalanka repäisi lähes koko kämmenen auki ja verenvuoto oli valtava.No päätimme kaverin kanssa juosta lähimmälle taksitolpalle apua hakemaan ja tällä kertaa ei ollut paikalla yhtään taksia,vaan yksi keski-ikäinen pariskunta autossaan parkissa ja lähdin kävelemään verisen käteni kanssa kohti autoa ja sain kysyttyä,että voisitteko auttaa.minulle kävi onnettomuus.No tämä pariskunta ei sanonut yhtään mitään vaan lähti autolla samantien karkuun paikalta.En tiedä säikähtivätkö he veristä kättä,mutta minusta tuollainen käytös on anteeksiantamatonta.Joskus ihmiset voisivat ajatella,että heillekin voi sattua onnettomuuksia ja hekin voivat tarvita apua.Ja tämä tapahtui opiskeluaikanani jolloin kännykät eivät olleet vielä niin yleisiä,joten nykyäänhän ambulanssin voi soittaa kätevästi kännykällä.

Itsekin on useampaan kertaan tullut soitettua ambulanssi paikalle, menty tukkimaan verenvuotoja tai auttamaan pyörtyneitä. On kamalaa nähdä, kuinka ihmiset kävelevät ohi, vaikka selvästi näkevät, että toinen tarvitsee apua.
Ymmärrän sen, että kaikki eivät uskalla tai osaa mennä auttamaan, mutta silloinkin voi kysyä onko kaikki hyvin, ja ambulanssin osaavat kaikki soittaa paikalle, vaikka muuta eivät osaisikaan tehdä. Ketään ei vaadita tekemään enempää kuin osaa. Itse aina ajattelen, että jos olisin itse kyseisessä tilanteessa, olisin todella kiitollinen avusta.

Tässä aiheesta mielenkiintoinen artikkeli:

Bystander Apathy Experiment (1968)

The Setup:
When a woman was murdered in 1964, newspapers printed that 38 people had heard and seen the attack, but did nothing. John Darley and Bibb Latane wanted to know if the fact that these people were in a large group played any role in the reluctance to come to aid.

The two psychologists invited volunteers to take part in a discussion. They claimed that because the discussion would be extremely personal (probably asking about the size of their genitals or something) individuals would be separated in different rooms and talk to each other using an intercom.

During the conversation, one of the members would fake an epileptic seizure, which could be heard on the speakers. We’re not completely sure how they conveyed over the intercom that what was happening was a seizure, but we’re assuming the words ”Wow this is quite an epileptic seizure I’m having” were uttered.

The Result:
When subjects believed that they were the only other person in the discussion, 85 percent were heroic enough to leave the room and seek help once the other began the fake seizure. This makes sense. Having an extremely personal conversation (again, presumably about tiny genitalia) with another person is difficult enough, but being forced to continue to carry on the conversation by yourself is just sad. But either way, 85 percent helped. So that’s good, right?

Well, they weren’t done. When the experiment was altered so that subjects believed four other people were in the discussion, only 31 percent went to look for help once the seizure began. The rest assumed someone else would take care of it. So the phrase, ”The more, the merrier” somehow got lost in translation because the correct expression should be, ”The more, the higher probability that you will die if you have a seizure.”

What This Says About You:
Obviously if there’s an emergency and you’re the only one around, the pressure to help out increases massively. You feel 100 percent responsible for what happens. But, when you’re with 10 other people, you’re only 10 percent as responsible. The problem is everybody else only feels 10 percent responsible too.

This sheds some light on our previous examples. Maybe the drivers who swerved around the injured woman in the road would have stopped if they’d been alone on a deserted highway. Then again, maybe they’d be even more likely to abandon her since they know nobody is watching (unlike the people in the experiment, who at least knew there were others around to judge their actions).

Or maybe it comes down to just how plausible an excuse we can make for ourselves. ”Surely someone will come along and save the lady in the road,” we say. Or, ”Surely someone else will do something about the environment,” or ”Surely the shark will get full and stop eating that dude at some point.” We just need the slightest excuse to do nothing.

Hyvä teksti mutta ei tulisi mieleenkään mennä kopeloimaan vierasta lastevaunua vaikka sieltä kuuluisi ammuskelua.

Näitä luetaan juuri nyt