Nyky-Saksan taakkana tietämättömyys menneisyydestä?

Venla Naapuri

Opettaja kirjoitti oppitunnin alussa taululle suurin kirjaimin sanan SYYLLISYYS. Sitten hän kysyi luokalta: tunnetteko syyllisyyttä natsi-Saksan hirmutöistä?

Olin tyrmistynyt. Kuinka tuollaista voi kysyä lukiolaisilta vuonna 2018?

Saksassa, jossa vietin vaihto-oppilasvuoteni, voi. En usko, että yksikään opettaja Suomessa kysyy, tuntevatko suomalaiset nykynuoret syyllisyyttä tai ylipäänsä mitään tunnetta toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin liittyen. Sehän on historiaa. Mutta Saksassa historia on enemmän kuin historiaa – se on jotakin, joka on arjessa läsnä aivan eri tavalla kuin Suomessa.

Saksaa ovat runnelleet pahoin molemmat maailmansodat, köyhyys, ääriliikkeet ja koko maan vuosikymmeniä kestänyt jako viimeisen vuosisadan aikana. Silti Saksa on nyt hyvinvoiva ja demokraattinen valtio, joka porskuttaa kovaa vauhtia eteenpäin koko Euroopan veturina. Historia on onnistuttu käsittelemään: virheet on tuotu julki koko maailman edessä, sotarikolliset tuomittu ja tietoisesti pyritty harjoittamaan kansainvälisesti yhteinäistävää politiikkaa. Nöyrtymisellä on kuitenkin ollut hintansa: itsetunnon lasku.

Suomessa on ihan okei sanoa olevansa ylpeä suomalainen. Suomessa on oma päivänsä suomen kielelle ja kulttuurille, suomalaiselle musiikille ja kirjallisuudelle, puhumattakaan itsenäisyydestä. On helppo nimetä kasa erilaisia kansallisia symboleita, kuten kansalliseläin, -lintu, -urheilulaji ja niin edelleen.

Saksassa ei ole okei sanoa olevansa ylpeä saksalainen. Isänmaallisuus on lähestulkoon kirosana. Hautausmailla ei näy sankarihautoja eikä pihamailla lipputankoja. Tuotteita ei markkinoida kotimaisuudella niin kuin Suomessa, sillä kotimaisuus ei ole erityinen arvo. Saksalaiset luokkatoverini eivät edes muistaneet, mikä on Saksan kansallislaulu. Eurooppahymnin he kylläkin tunsivat. Minua ravisteli, kun kuulin useiden ikäisteni nuorten suusta: toivon, etten olisi syntynyt saksalaiseksi. Partiota harrastava kaverini esimerkiksi kertoi, kuinka ulkomailla retkellä ollessaan heidän lippukuntaansa oli verrattu Hitler-Jugendiin.

Historian valossa on helppo ymmärtää, miksi varsinkaan saksalaiset nuoret eivät tunnu juurikaan arvostavan omaa kulttuuriaan. Esimerkiksi ulkomaisen musiikin kuuntelu on hyvin yleistä, huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Monet nuoret pitävät Saksaa ikävänä maana: ilmasto on surkea ja kylmä, kulttuuri tylsää tai olematonta, kielikin on ruma ja kuulostaa aggressiiviselta. Suomesta voisi varmasti sanoa samat asiat, mutta emme sano, sillä olemme ylpeitä suomalaisuudestamme ja juuristamme.

Seitsemässä Euroopan maassa tehty CNN:n selvitys kertoo, että joka kolmas 18-34-vuotias eurooppalainen tietää holokaustista vain vähän tai ei mitään. Saksassa määrä on noin 40%. Syyllistä voi etsiä koulutuksesta, mikä tuntuu omiin korviini oudolta, sillä natsiaikaa käsiteltiin vaihtovuoteni aikana lukuisia kertoja eri oppiaineiden tunneilla. Alueelliset erot ovat kuitenkin Saksassa suuria, sillä yhtenäistä opetussuunnitelmaa ei ole. Siispä nuorille on saattanut jäädä aukkoja yleissivistykseen.

Mitä seuraa tallotusta identiteetistä ja tietämättömyydestä?

Protesti. Nykysaksalaiset joutuvat edelleen kantamaan historian taakkaa, syyttöminä silloisiin tapahtumiin. Taakka on painava – siitä on muistutettu paljon, ehkä liikaakin, sillä joskus vahvimmankin aasin selkä katkeaa. Saksaan tuli paljon pakolaisia vuonna 2015, mikä roihautti äärioikeiston liekkiin. Yksilöt ovat joutuneet kärsijöiksi natsivallan aikana sekä Saksan jaossa, johon saksalaiset eivät itse saaneet vaikuttaa, Itä-Saksan kommunismista puhumattakaan. Jossakin vaiheessa alkaa varmasti ketuttaa, kun pitäisi taas olla solidaarinen muita kohtaan, vaikka itselläänkin on ollut kärsimistä. Ja jos ei tiedä, mitä solidaarisuudella on historiassa saatu aikaan, ei sitä osaa nykyäänkään arvostaa.