Nuorille lisää taakkaa, niin selkä katkeaa

Nuoret ovat tämän yhteiskunnan toivo, tulevaisuus ja pelastus. Kunhan he ensin varmasti suorittavat lukionsa ja ammattikoulunsa loppuun. Ja ryntäävät sitten iloisina ja ahkerina korkeakouluopintojen pariin, joista he suorituvat mukisematta minimiajassa.

Seuravaavaksi he ovatkin tyytyväisinä työelämässä, jossa he tulevat viettämään loppuelämänsä yhteiskunnallista vastuuta kantaen.

Samaan aikaan nuorilta odotetaan innovatiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja yritteliäisyyttä. Innolukio-hankkeessa palkitaan kaikista kekseliäimpiä nuoria, ja televisiossa puhutaan siitä, miten nuoria voisikaan kannustaa innovoimaan lisää.

Lukuvuosi koulussa on täynnä erilaisia yrittäjyysluentoja, joissa menestyneet ihmiset kertovat: ”Hei, sinäkin pystyt tähän!” Kolmantena vuonna sana innovaatio saa jo melkein voimaan pahoin.

Mutta palataanpa toisen asteen koulutukseen, tässä tapauksessa lukioon. Siellä opiskelijat puurtavat koulussa yleensä kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä. He yrittävät sisäistää matemaattisia kaavoja, vieraita kieliä ja suomen kielen sanoja, joita on lupa käyttää esseessä.

Kotiin päästäessä on kerääntynyt iso kasa tehtäviä, joista suuri osa pitää tehdä jo seuraavaksi päiväksi. Illalla on siis edessä vielä parin tunnin läksyjenteko.

Lukion ohella kuitenkin pitäisi harrastaa, huolehtia ihmissuhteistaan ja pitää hauskaa, ellei aio täysin menettää mielenterveyttään. Samaan aikaan pitäisi olla luova ja innovatiivinen nokkela nuori, jolla on ratkaisu kaikkiin tulevaisuuden ongelmiin: pitää olla ajan hermolla ja tietää, mitä maailmassa tapahtuu sekä ymmärtää, mistä tässä talouskriisissä olikaan kyse ja miten se ratkaistaan. Nukkuakin varmaan pitäisi.

Kaiken tämän keskellä ei ole välttämättä aikaa pysähtyä ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisikaan elämällään tehdä. He, jotka tietävät, ovat onnekkaita ja harvinaisia tapauksia. Muita alkaa jo vähintään toisen lukiovuoden kevättalvella ahdistaa, koska ei osaa päättää, minne hakisi ja mitä haluaisi.

Paluuta nykyisillä lakiuudistuksilla ei ole. Kun opiskelupaikka on kerran saatu, sitä on enää vaikea vaihtaa, ja uudestaan hakiessa pisteet ovat automaattisesti pienemmät.

Ei ole aikaa pysähtyä ja miettiä, onko tämä se, mitä oikeasti haluan, koska yhteiskunta puskee koko ajan eteenpäin. Välivuodet ovat nimittäin laiskottelua, ja opiskelijat aivan tahallaan pitkittävät korkeakouluissa opiskelujaan vaihtamalla alaa.

Paineita luodaan nuorille koko ajan. Puhutaan syrjäymisestä, laiskasta sukupolvesta ja ikärakenteen muuttumisesta. Aivan kuin nuoret eivät jo tietäisi, että tässä tilanteessa työurasta voi tulla pitkä ja raskas.

Paineiden luomisen sijaan päättäjät itse voisivat pysähtyä miettimään, selviäisivätkö he samasta taakasta, jota ovat nuorille rakentamassa.

Nuorisotakuulla ja lakimuutoksilla painostaminen ei luo ratkaisua, vaan tuntuisi lisäävän ongelmia uupumuksen ja syrjäytymisen muodossa. Niin ironista kuin se onkin.