Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Moshpit – Primitiivistä yhteisöllisyyttä

Mikael Lehdes
Blogit Megafoni 11.3.2010 18:53

Valot sammuvat. Vaimea puheensorina lakkaa ja salin täyttää tuhatpäisen väkijoukon huuto. Jossain pimeän ja korviariipivän mylvinnän seassa soi taustanauhalla akustisia kitaroita ja kaihoisa melodia. Väkijoukon kädet nousevat ylös lyömään tahtia. Valot rävähtävät auki, yhtye astelee lavalle ja helvetti pääsee irti.

 

Suurimmalla osalla meistä on jonkinlainen ennakkokäsitys metalli- ja punk-yhtyeiden konserteista, joissa yhtye soittaa nopeaa ja kovaäänistä musiikkia ja yleisö riehuu summittaisesti, juoksee, huitoo, tönii, törmäilee ja tanssii musiikin tahtiin. Tämä alakulttuurin muoto näyttää vihkiytymättömän silmissä joukkotappelulta, kaoottiselta mellakalta. Jotkut keikkapaikat ja festivaalit ovatkin kieltäneet riehumisen kokonaan. Tämä suuntaus on järjetön.

Totuus ei ole sitä miltä se näyttää. Alan harrastajien piirissä käytetään termejä ”moshaus” tai ”hardcore dancing”. Tanssiin osallistuvat ne, jotka haluavat, ketään ei pakoteta. Moshauksessa ei ole kyse toisten vahingoittamisesta. Kaatuneet nostetaan ja loukkaantuneilta pyydetään anteeksi. Hyvissä, herrasmiesmäisissä ”moshpiteissä” tapaturmia tapahtuu harvoin.

Itse olen harrastanut ”pittausta” vuoden 2008 kesästä, kun Tuska-festivaaleilla päädyin vahingossa suomalaisen Stam1na-yhtyeen moshpittiin. Sitä ennen olin katsellut kauhulla rohkeampieni liukastelua järjettömyyden rajapinnoilla. Innostuin valtavasti tästä hallitun kaaoksen muodosta ja olen harrastanut moshausta säännöllisesti.

Viimeisin kokemus oli viime maanantaina yhdysvaltalaisen Lamb of Godin keikalla Helsingin Kulttuuritalolla. Siellä havaitsin saman ilmiön kuin monesti aikaisemmin: ujoista, epäsosiaalisista ja synkistä nuorista miehistä muuttui hetkessä estottomia nautiskelijoita, säännöistä piittaamattomia silmittömiä hedonisteja ja sosiaalisesti tarkkanäköisiä seuraihmisiä.

Sanovat, että yhteisöllisyys on ratkaisu suomalaisten nuorten mielenterveysongelmiin ja syrjäytymiseen. Mutta minkälainen yhteisöllisyys voisi tarjota ratkaisun? Sellainenko, jonka virallinen asiantuntijatyöryhmä kehittelee, pureksii ja markkinoi valistuskampanjalla, vaiko sellainen, jonka säännöt ja muodot nuoret määrittelevät itse?

Keikkapaikkojen tai festivaalien ei tule kieltää moshpit-toimintaa loukkaantumisten pelossa, eikä kenenkään tule olla pahoillaan riehuvista teineistä. Moshpit saattaa nimittäin olla ainoa sosiaalisen toiminnan muoto, joka heillä on.

 

Mikael Lehdes

Keskustelu

Erinomaisen hyvin jäsennetty kirjoitus ja sisällöltäänkin Megafonin parhaimmistoa. Hienoa!

Olen kyllä hieman eri mieltä moshauksen vaarattomuudesta. Joskus olen hyvän matkan päästä ottanut valokuvaa esiintyjästä ja löytänyt itseni seuraavaksi lattialta makaamasta, kun joku on tullut päin. Varsinkin stadionkeikoilla meno yltyy pelottavaksi, kun pitissä on paljon porukkaa. Lavalle se varmasti näyttää hienolta, ja miksei yleisöönkin, mutta aiheuttaa liikaa huolta omasta turvallisuudesta. Moshaukselle joutuu usein tekemään niin paljon tilaa, että muualla yleisössä joudutaan olemaan puristuksissa.

Jep. Solidaariset moshpitit, joissa kaatuneille on heti kymmenen kättä ojossa auttamassa ovat hienoja ja voimakkaita kokemuksia – rokenroll forevör mään!

Ikävä kyllä joidenkin hardcore-bändien keikalle hakeutuu myös kaljupäisiä bodarin näköisiä tyyppejä, joilla voi olla muitakin tarkoitusperiä kuin vain pitää hauskaa. Paita häviää jo ensimmäisen biisin aikana ja pienempiä ei kunnioiteta – kunhan vaan paiskotaan täysillä pataan. Millähän tällaiset urpot saisi kuriin?

Se että joku bodari sattuu hakkaamaan moshpitissä kanssa juhlijoita, ei tarkoita sitä, että hän ei tekisi näitä samoja tempauksia keikkapaikan ulkopuolella. Tai yksinkertaisesti hän on käsittänyt koko moshpitin aivan väärin.

Toinen hyvä moshpitin kaveri on ns. wall of death, jossa yleisö jakautuu kahtia ja juoksee toisiaan päin tietyssä kohtaa kappaletta. Tämä on jo kauan sitten HC-piireistä lähtenyt juttu, jota esimerkiksi Lamb of God käyttää Black Label -kappaleessaan. Ja mitä tulee tuohon vaarallisuuteen niin kyseinen orkesteri on itse alkanut hillitä yleisöään (lue = lopettanut yllyttämisen) turvallisuussyitä. Tässäkin kyse on turvallisuudesta ja vastuuntunnosta. Oli muuten hyvä keikka Kulttuuritalolla, jälleen!

Hyvä juttu. Moshpit on sivustaseuraajallekin elämys. Jannuja lentää syliin. Siinä pelko ja riemu yhtyvät.

Ei vanha jaksa päälle hyppiviä känniläisiä keikalla. Vapaaehtoisuus on moshpiteistä kaukana. Ilmenemnispaikkaa ei voi tarkalleen etukäteen tietää ja minulla on yhtä suuri oikeus seurata keikkaa kuin riehujillakin. Moshpitin edessä ei voi varautua törmäyksiin jos katse on lavalle ja taaksepäin siirtyminen usein onnistuu, mutta silloin esiintyjät näkee huonommin.

Ystävälliseen pittiin kuuluu myös vapaaehtoisesti pitin vieressä seisovat jotta muu yleisö ei kärsi.

Näitä luetaan juuri nyt