Missä se huolehtivaisuuden raja nyt menikään?

Juoksen leikkikentällä, kompastun jalkoihini ja kaadun. Polvestani on lähtenyt ihoa, ja siitä vuotaa verta. Leikki kuitenkin jatkuu, eivätkä vanhempani ole ollenkaan huolissaan, että kävinkö minun hullummin. Pienen haavan ei pitäisi estää lasta leikkimästä. Vai voiko?

Olen kuullut joka puolelta lähipiiristäni vanhempien nykyaikaisesta ylihuolehtivaisuudesta. Kun lapsi kaatuu leikkikentällä, vanhemmat ovat heti lapsen rinnalla panikoimassa siitä, miten lapsi voi ja kävikö lapselle pahasti kaatuessaan pyörällä tai kompastuessa jalkoihinsa juostessaan. Vaikka lapsesta huolehtiminen on plussaa, lapsella ei välttämättä ole naarmun naarmua.

Leikkikentille asetetaan nykyisin jopa turvahiekkaa, jotta kaatuminen hiekalle olisi mahdollisimman turvallista. Kouluissa saatetaan välitunnilla kieltää jääkiekon pelaaminen tavallisella kiekolla. Sijalle saadaan tennispallo. Kouluun ei välttämättä enää saa mennä pyörällä, jos on liian kylmä keli, vaikka lumi tulisi vasta joulukuussa.

Melkein pari vuotta sitten Yle uutisoi (Yle 26.4.2012) siitä, kuinka taloyhtiöt purkavat leikkikenttiään, koska kiristyneet turvamääräykset käyvät kalliiksi taloyhtiölle. Kolme kuukautta sitten Minna Lindgren kirjoitti kolumnissaan (HS 11.11.2013) siitä, että pelokas ja valpas suomalainen soittaa poliisille, jos toinen suomalainen jättää lastenvaunut kaupan ulkopuolelle odottamaan kauppareissun ajaksi. Tämä oli aivan normaalia 1990-luvulla, mutta ei enää nykyaikana.

Vanhempani ovat kertoneet minulle heidän lapsuudestaan, joka poikkesi nykyisestä. Isovanhempani eivät juuri hätkähtäneet, jos heidän lapsilleen, eli minun vanhemmilleni, sattui jotain ulkona leikkiessä. He saattoivat kaatua pyörällä tai kompastua jalkoihinsa juostessaan, ja vaikka olisivatkin saaneet pieniä haavoja, ei minun isovanhempani sen suuremmin pelästyneet. He puhdistivat haavat.

Eiväthän lapset saa kohta tehdä enää yhtään mitään. Vanhempien ei pitäisi säikähtää liikaa, jos lapselle tulee pieni haava polveen kaatuessaan pyörällä. Se on elämää.

Mitä lapset sitten tekisivät, jos eivät saisi leikkiä leikkien sääntöjen mukaisesti? Asiassa mennään pitkälle silloin, kun leikkien sääntöjä muutetaan niin sanotun ”turvallisuuden” kannalta tai ylireagoidaan, jos jotain tapahtuu lapselle. Ymmärrän kyllä, että omasta lapsesta ollaan huolissaan –  ja niin saakin ja pitääkin olla – mutta on muistettava, missä raja menee.

Haluaisin, että nykyajan vanhemmat, joita tämä asia koskee, miettisivät heidän omaa lapsuuttaan. Uskon, etteivät kovin monien nykyvanhempien vanhemmat kytänneet lastensa perään. Eikös juttu ollut niin, että vanhemmista pitää ottaa mallia iästä riippumatta?