Miksi ikävöidä Halmetta?
10. tammikuuta luin internetistä uutisen Tony ”Viikinki” Halmeen kuolemasta. Minulle Halme oli aina persoona, jonka tempaukset riittivät pidemmänkin keskustelun sisällöksi ja huumorin lähteeksi. Suhteutumiseni tosimies- ja isänmaaimagon ympäröimään Halmeeseen on ollut aina nihkeä, ja ajattelin unohtavani miehen poismenon kuin kenen tahansa muunkin julkkiksen. Olin väärässä.
Käsittelin tapahtumaa muutaman päivän ajan iltapäivälehtien lööppisivujen ja netin loputtomien juoruvuorien lävitse. Vasta silloin tajusin, että menehtynyt ei ollutkaan minulle pelkkä vuori lihasta ja epäkorrekteja kommentteja: hän oli minulle kohde, johon suunnata närkästykseni maailman tilaa kohtaan, henkilö, josta repiä huumoria, kun maailman machoilu alkoi ottaa pottuun, ihminen, joka teksteillään tarjosi mielipiteilleni aina selkeän ja rohkean vasta-argumentin. Aloin jo ikävöidä Tony Halmetta.
Ikävöin Halmetta, koska tiedostin, ettei häneltä ollut enää odotettavissa uusia, keskustelua herättäviä edesottamuksia. En voinut enää ottaa kantaa hänen toimiinsa. Eihän arkipäiväiseen keskusteluun voi vetää vasta kuolleen ihmisen epäonnistumisia vitsin aiheeksi. Hengissä olevan kun voi sentään kuvitella puolustamaan itseään.
Harmistuksen tunteet saivat minut kiinnostumaan uudestaan tästä voimakkaasta persoonasta, jonka jokainen tuntee ainakin nimeltä. Halme oli ollut aikanaan monessa mukana. En voi olla arvostamatta ihmistä, joka on ehtinyt ja pystynyt 47 vuoden ikään mennessä työskentelemään nyrkkeilijänä, toimittajana, kirjailijana, kansanedustajana, vapaapainijana, henkivartijana, kalakauppiaana, laulajana ja kaupunginvaltuutettuna, osan aloista mainitakseni. Hämmentävintä on ajatella, että tämä moukaksi kuvailemani mies on myös menestynyt monilla kokeilemistaan aloista varsin kiitettävästi. Hänen julkaisunsa ovat myyneet tuhottoman määrän kopioita, äänisaalis oli vaaleissa valtava ja ensimmäinen puhe eduskunnassakin on saanut huomattavasti kehuja, puhumattakaan urheilupuolen saavutuksista. Kyseessä ei siis missään nimessä voinut olla mikään turha jätkä, vaikken häntä voi mielipiteittensä puolesta kunnioittaakaan.
Oudointa tässä kaikessa on tunteitteni ristiriitaisuus: yhtäaikaisesti halveksun ja ihailen henkilöä, jonka tunnen vain julkisten juorujen kautta. Kertaakaan tapaamatta, vain muiden ihmisten kirjoittamia tekstejä lukien olen muodostanut kuvan Helsingin Kullervosta, joka taistelee tietänsä eteenpäin, vahvoin mielipitein ja väärin valinnoin. Ehkä luomani mielikuva on oikea, sitä en tiedä, mutta tiedän, etten aio jättää selvitystyötäni tähän. Lisään kiinnostavien kirjojen listalleni jälleen uuden teoksen: ”Jumala armahtaa, minä en”.