Miks susta tuli ope?

Luokkalaisillani on tapana esittää uusille ja joskus myös vanhoille opettajille kysymys: ”Miks susta tuli opettaja?” Lähes jokaisen tarina on samanlainen.

Peruskoulun ja lukion lempiainetta on lähdetty opiskelemaan yliopistossa. Selvää suuntaa ei välttämättä ole ollut, mutta siitä on oltu varmoja, ettei ainakaan opettajaksi opiskella. Jossain vaiheessa on vain huomattu, että opettajaksihan tästä ollaan tulossa. Sivuaineeksi on otettu kasvatustiedettä, ja opiskelun loppupuolella sijaisuudet ovat tulleet mukaan kuvioon.

Onko ajatus selkeästä työnkuvasta motivoinut enemmän kuin itse työn sisältö?

Kysyin tästä aikakauslehdessä, jossa tein työelämääntutusmisjaksoni. Toimittajat, jotka olivat opiskelleet äidinkieltä yliopistossa kertoivat, että ilmiö on tuttu. Kuulemma suurimmalle osalle entisistä opiskelukavereista on käynyt samalla tavalla.

Osaan tosin kuvitella itseni samaan tilanteeseen.

Tietenkin haluan yliopistoon opiskelemaan, sehän on hieno paikka. Tietysti lukemaan sellaista ainetta, joka on ollut lempiaineeni lukiossa. Jos sitten selviää, että työllistymismahdollisuudet ovat kapeat, saatan minäkin alkaa pitää opettajan ammattia kelpona vaihtoehtona.

Työ vaikuttaa helpolta ja tutulta ratkaisulta: olemmehan me kaikki seuranneet opettajia työssään. Opettajan työstä saa ihan mukavaa palkkaa, kesäloma on pitkä, ja työ on sosiaalista.

Haluaisin kuitenkin kysyä, kuinka moneen ammattiin oikeasti työllistyy lukemalla esimerkiksi äidinkieltä, historiaa, maantietoa, matikkaa tai kieliä yliopistossa? Paljonko on vaihtoehtoja?

Suomessa ja maailmalla pidetään arvossa sitä, että suomalaiset opettajat ovat akateemisesti hyvin koulutettuja. Ohjaava sekä kannustava opettaja tarvitsee kuitenkin työmotivaatiokseen muutakin kuin tutkinnot.