Matka mediasodan keskelle

Lähdin heinäkuun lopun helteessä tapaamaan perhettäni ja ystävääni Ukrainaan. Suomalaisen median kautta tiesin maan olevan sodassa, joten olin siihenkin varautunut. Kuin kunnon kansalainen, tein ulkoministeriölle ilmoituksen. Voin näin jälkeenpäin sanoa sen olleen turhaa.

Ulkoministeriö lupasi tiedottaa lähiomaisilleni, mikäli matkailualueellani tapahtuu jotain, ja antoi konsulaatin yhteystiedot. Toisaalta konsulaattiin oli varsinaisesta matkakohteestani Zaporižžjasta yön kestävä matka junalla ja neljän kilometrin seikkailu Kiovan keskustassa läpi Maidanin, jossa oli sillä hetkellä barrikadit ja oikean sektorin sotilaat vartioimassa liikennettä.

Päivä ennen matkaani Boryspilin lentokenttä oli päätetty sulkea. Se on ihan järkevä asia: jos maassa on sota, eivät turistikoneet lennä. Liput olivat kuitenkin jo käsissä. Suomen ja Ukrainan tullien sivuilla oli syvä hiljaisuus, mutta muun muassa Ukrainan kuuden uutisissa väitettiin lentokenttien olevan kiinni.

Riian lentokentällä ensimmäisen passintarkistuksen yhteydessä odotin saavani edes jonkinlaista kritiikkiä matkakohteestani, mutta rajavartija vain hymyili ja pyysi kiirehtimään. Pieni lentokone lennätti minut Kiovan kansainväliselle kentälle. Olin luottanut mediaan niin kuin kaukana asuva peruseurooppalainen, ja odotin, missä minut matkani aikana käännytetään, mutta lentokenttä oli auki ja toimi normaalisti. Kentällä tullivirkailija kysyi uupuneesti vain matkani pituutta ja iski leiman passiini.

Ensimmäiseen uutislähetykseen törmäsin lentokenttäbussissa. Isoin uutinen oli alle viikon takainen malesialaiskoneen onnettomuus. Radiossa väitettiin venäläisten sotilasjoukkojen pudottaneen sen. Samalla sivuttiin säätä, verojen nousua ja kolmatta armeijakutsua, jonka mukaan kaikki alle 55-vuotiaat miehet lähialueelta olisivat velvollisia tulemaan armeijapalvelukseen mahdollisimman pian. Bussimatka kesti melkein tunnin, joten kerkesin kuunnella myös venäjänkieliset uutiset. Niissä kerrottiin ulkomaalaisten turistien vähentymisestä ja edellä mainitun lentokoneen pudottaneista ukrainalaisjoukoista.

Kiovassa kävin Maidanilla. Siellä oli paljon turisteja sekä myyjiä, jotka kaupittelivat magneetteja, tuliaisia ja ruokaa. Keskellä tietä oli oikean sektorin telttoja, joihin kuka vain ei päässyt. Nuoret pelasivat koripalloa erikseen järjestetyllä kentällä. Teille laitettiin uutta kivetystä, sillä vanha jäi barrikadeille. Mediasta tuttu ”joulukuusi” seisoi mediasta tutussa paikassa. Keskellä tietä oli iso rekka ilman renkaita, täysin graffiteissa. Talven tapahtumista kertoivat talojen tummentuneet kerrokset ja suljettu metro, muuten näytti markkinoilta.

Kiovasta lähdin junalla Zaporižžjan alueelle, joka on sota-alueen lähin lääni. Matkan aikana juttelin mummojen kanssa. Puhuimme sodasta samalla kun söimme piirakoita teen kanssa – ihana lounaanjälkeinen puheenaihe, eikö olekin? Kummankin mummon sukulaiset ovat Venäjän puolella rajaa. He väittivät, että niin on suurella osalla paikallisväestöä ja että sodassa liikkui vain rahaa. Maidanhan alkoi rahasta: paikallisen kaverini mukaan aktivistit tienasivat 100 dollaria, jos saivat pullopommin heitossa oikean osuman. Loput seisoivat siellä vain tekemisen puutteesta.

Paikan päällä oli järjettömän kuuma. Keskipäivät, jolloin mittarilukema tavoitteli neljääkymmentä, vietin telkkarin edessä etsimässä oikeaa totuutta. Sitä oikeaa ei löytynyt. Löytyi monta eri totuutta, jotka kaikki kuulostivat todellisilta. Paikallislehdet väittivät, että sota on lähellä ja yli tuhat ihmistä tarvitsee majoituksen, ruuan ja vaatetuksen. Zaporižžjan isoissa tavarataloissa oli ruokakärryt, joihin ihmiset keräsivät elintarvikkeita auttaakseen pulaan joutuneita Donetskin ja Luganskin alueelta pakoon muuttaneita.

Sotaa paennut väestö sulautui ympäristöön, eikä heitä erottanut kadulla. Muutenkin sota oli Zaporižžjassa täysin näkymättömissä: vaikka oltiin vain parinsadan kilometrin päästä sota-alueesta, ei sotatekniikkaa näkynyt lainkaan.  Siellä mummot möivät vesimelonia ja miehet kiirehtivät töihin. Ainoa merkillepantava asia oli se, että nuorisoa oli liian vähän – ensimmäiset kaksi armeijan kutsua veivät melkein kaikki.

Kaverini, jonka luona kyläilin, väitti, että jos sotatilanne iskee kunnolla eikä ukrainalaisista riitä puolustusvoimia, vaihtoehtona on siirtyä Dnepropetrovskin alueen taakse ja räjäyttää sillat. Olen itse ajanut sen sillan yli. Se on iso, suorastaan valtava, ja se on yksi kahdesta, jotka kulkevat Dnepr-joen läpi. Mikäli molemmat räjäytettäisiin, kestäisi aika kauan sotatoimien jatkamisessa.

Minua onnisti myös tavata yksi vanha mediassa työskennellyt mies. Hän kertoi, että televisiossa näytettäviä sotakuvia leikataan ja muokataan tietokoneella – varsinkin Venäjän puolelta Tšetšenian sodan jälkeen jäi paljon videomateriaalia. Toisaalta kyseinen mies oli töissä Neuvostoliiton sensuurin aikana.

Junassa matkalla Zaporižžjasta takaisin Kiovaan törmäsin ukrainalaisnuorisoon. Tytöt olivat itseni tavoin parikymppisiä ja juuri suorittaneet ensimmäisen yliopistovuoden. He olivat matkalla etelän lämpöön, Odessaan. Minua he eivät huomanneet; olin ruskea ja vaaleahiuksinen, joten näytin mustalta varikselta. Onneksi tytöt puhuivat keskenään minua kiinnostavista asioista. Heidän mielestään lentokoneen pudotti Moskovasta lähetetty separatistiarmeija, sillä eiväthän ukrainalaiset olleet voineet sitä tehdä. Alueella oli yhden tytön poikaystävän mukaan vai sellaisia raketteja, jotka eivät voineet saavuttaa lentokoneen korkeutta. He myös väittivät, että sota kohta loppuu ja datanomeilla on tulevaisuus.

Matkani aikana huomasin, että ei ole ainutta oikeaa totuutta. Jokainen uskoo siihen, mikä on hänelle lähimpänä, ja laajasta valikoimasta erikielisiä lehtiä ihminen löytää haluamansa totuuden – ja se on jokaisessa tietolähteessä erilainen.

Kun olin Kiovassa, rauhallinen sodankäynti loppui ja etulinja siirtyi maan sisälle. Ihmisiä se ei kiinnostunut; he elivät omissa kiireissään, kuten isoissa kaupungeissa eletään. Vain junat olivat myöhässä yli seitsemän tuntia. Nyt Maidan on purettu. Näin väittävät ainakin venäläinen uutissivusto sekä ukrainalainen kaverini. Sota kuitenkin jatkuu, ja lokakuun puolivälissä kaikki alle 55-vuotiaat miehet saavat kutsun, jossa tarkistetaan heidän sotakelpoisuutensa.

Kun Suomessa asuvat kaverini kysyvät, näinkö sotakoneita, kerron, että näin – yhden. Helikopteri seisoi lentomuseossa.

Katso Nuorten ääni -toimituksen sivuilta kuvia Maidanilta