Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Liikunnan ilon rajat

Mikael Lehdes
Blogit Megafoni 9.8.2009 18:35

Vanha ala-asteen ystäväni oli harrastanut jääkiekkoa vuosia.

Hän kävi harjoituksissa viidesti viikossa, treenasi kotona ja vapaa-ajalla, juoksi ja kävi salilla. Lätkä oli intohimo, jotain, mitä oli erittäin hauskaa pelata. Hän ei koskaan ollut haaveillut kiekonpeluusta ammatikseen, hän halusi vain harrastaa ja pitää hauskaa. Viiden vuoden harrastamisen jälkeen hän putosi joukkueesta, koska ei täyttänyt valmentajan taito- ja kuntovaatimuksia. Sen jälkeen hän ei ole harrastanut liikuntaa lainkaan.

Liikunta on parhaimmillaan erittäin hauska ja sosiaalinen tapa rentoutua ja päästä hetkeksi irti arjesta, mutta jos lapselle opetetaan pienestä pitäen kehittymisen pakko, kilpailumenestyksen ja muiden päihittämisen tärkeys, mihin jää hauskanpito? Vastoinkäymisten ja suorituspaineiden alla usko omaan lajiin alkaa rapista, kasvaa vastenmielisyys treeneissä käymistä kohtaan ja pikkuhiljaa liikunta ylipäätään alkaa tuntua hirviöltä. Näin kävi ala-asteen ystävälleni.

Oman lajini telinevoimistelun piirissä tämä ”kehity tai karsiudu” -ajatustapa on voimissaan. Lasten ja nuorten epäinhimillinen hirmuharjoittaminen kilpailuja ja edustustilaisuuksia varten ei ole mitenkään uusi juttu. Jos ei pärjää, saa varmasti kuulla siitä. Monet kerrat treeneihin tullessani olen törmännyt alle 13-vuotiaisiin tyttöihin, joiden voimistelutrikoot ovat märät, eivät hiestä vaan kyynelistä.

Minulla on käynyt tuuri. Harrastan telinevoimistelua seurassa, jonka jäsenyyden edellytyksenä ei ole kilpailuihin osallistuminen ja niissä menestyminen. Peräänkuuluttaisin vastaavanlaisia, aatteellisella pohjalla toimivia liikuntaseuroja kilpailuseurojen rinnalle. Yleisesti kilpaurheilulajeina pidettyjen lajien seurat voisivat ottaa katalogiinsa kilpailuttoman joukkueen vaihtoehdon. Eikö näin saataisi varmistettua mielekäs, rento ja hauskanpitolähtöinen liikuntaharrastus myös niille, jotka eivät tähtää korkeammalle, nopeammin ja voimakkaammin?

Mikael Lehdes

Keskustelu

Useinhan ongelma on se, että seurojen vetäjät ovat niitä omien lajiensa hevijuusereita eli entisiä kilparatsuja, jotka jatkavat taakse jääneen urheilu-uransa jälkeen kunnianhimonsa tyydyttämistä valmentajina. Kunnianhimon toteutumista sitten mitataan sillä, miten omat valmennettavat pärjäävät. Siinä voi jäädä liikunnan ilo vähän jalkoihin.

Tosin täytyy muistaa, että parhaaseen urheilumenestykseen tarvitaan myös tekemisen iloa. Ei voi olla maailman paras asiassa, josta ei nauti.

”Kannustavan”, tosin jatkuvasti vähenevän, koululiikunnan ansiosta meillläkin kasvaa vuosi vuodelta enemmän lihavia ja huonokuntoisia lapsia ja nuoria. Jos ennen syrjäytyivät ne kaikkein huonoimmat jotka valittiin joukkueisiin viimeisinä, niin nykyään edes keskiverrot eivät tunnu kelpaavan kun kaikessa pitää olla Paras. Tuttavan vanhempien mukaan tällaista kilpailua suosivaa asennetta asennetaan lapsiin jo esikoulussa.

Whitejazz, olen ehdottomasti samaa mieltä. Jo koululiikunta ja hyvinkin keskiaikaiset metodit ovat omiaan viemään liikunnasta kaiken ilon.

Kyse tuskin on liikunnan muuttumisesta paras-meiningiksi, vaan koko länsimainen ajatusmaailman muuttumisesta paras-meiningiksi. Olet koko joko voittaja tai looser; meidän kulttuuri.

Jos ala-asteella on liikkunut aktiivisesti ja pelannut esim. lätkää, koska on kivaa, ja sitten yhtäkkiä huomannut, et hei maailmassa on muutakin kuin lätkä, on ihan normaalia, ettei enää kiinnosta. Ne jotka jatkavat tavoittelevat jotain muuta, ehkä jopa ammattia.

Ei liikunnan ilo voi loppua siihen, että lopettaa urheilun seuran valvovien silmien alla. Jos näin on, on vika korvien välissä.

Robert, mitä tarkkaan ottaen tarkoitat keskiaikaisilla metodeilla? Mielestäni Suomen koululiikunta on kuitenkin suhteellisen hyvällä mallilla verrattuna joihinkin ulkomaihin.

Onko koululiikunta muuttunut noin paljon? Omista kouluajoista ei nimittäin kovin montaa vuotta ole, ja meitä kyllä kannustettiin ja kaikki otettiin mukaan. Ei silloin tuntunut, että on pakko olla paras tai muuten ei voi osallistua ollenkaan.

Omat muistoni koululiikunnasta ovat ihan ok, mutta tiedän kyllä tasan kirjoittajan esittelemän ilmiön. Olen harrastanut tanssia yli vuosikymmenen verran samassa voimisteluseurassa, jossa on tarjolla myös muita lajeja. Täytyy myöntää, etten juurikaan arvosta esimerkiksi joukkuevoimistelun valmennusmetodeja, vaikka itse lajia seuraankin mielelläni.

On ollut myös sääli huomata, kuinka valmennusryhmät menevät poikkeuksetta harrasteryhmien edelle, vaikka seuran toiminnan käytännössä rahoittavat ne, jotka käyvät niissä tavallisten pulliaisten treeneissä.

Pöh: Näinhän se on.

Koululiikunnassa kaikkein turhauttavinta oli ainaiset pakot. Pakko hiihtää tietty määrä talvella, pakko luistella vaikka oli niin kylmä että varpaat siinä vain jäätyivät (juu, oli villasukat ja asialliset talvivaatteet), pakko opetella jotain typeriä kansantansseja, pakko suunnistaa, pakko käydä läpi jokavuotiset voimisteluun keskittyvät tunnit joista laskettiin jotkin ihme pisteet ja ennenkaikkea pakko osallistua joukkuelajeihin joista jäi ikuinen p****n maku suuhun koska oli yksi niistä viimeisenä valittavista tai jäi pienen koon takia esim. koriksessa vain jalkoihin. Silloin harvoin kun sai tehdä mitä huvitti niin pelasimme kavereiden kanssa hikipäässä sulkapalloa ja meillä oli oikeasti hauskaa. Näin siis ehkä pari kertaa vuodessa 90-luvulla , muuten pakkoa pakon perään koska ilkeälle viiksekkäälle naisopettajalle ”ohjelman noudattaminen” oli henki ja elämä. Samaan aikaa poikien liikunnanopettaja antoi heidän tehdä mitä halusivat (ehkä cooperia lukuunottamatta), pelata sählyä, pingistä tai mennä kävelemään jokin matka.

”Ehkä” näistä kokemuksista johtuen en koskaan edes harkinnut liittyväni johonkin urheiluseuraan tai harrastaa vapaa-ajalla ohjattua liikuntaa. Silloin jää oikeastaan kaksi vaihtoehtoa; joko jämähdät sohvaperunaksi tai liikut yksin. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu tuottavan monelle häpeää kun yhteiskunta ja varsinkin nuorisokulttuuri painostavat jatkuvasti sosiaalisuuteen yksinolon sijaan joka nähdään stigmana (esim. leffaankin meno yksin on monesta noloa).

Itse pidin liikuntatunteja aina kaikista hauskimpina koulussa.Osasyynä voisi olla se,että meillä oli Ylä-asteella todella mukava liikunnanopettaja joka ei ollut kangistunut kaavoihin ja kysyi aina mitä me haluaisimme tehdä eli otti oppilaat huomioon.Jotain olisi pakko tehdä,että saisimme nuoret liikkumaan ja urheilemaan jos se tarkoittaa sitä,että liikunnanopetusta tehdään vaikka enemmän yksilön ehdoilla niin siitä vaan,kunhan saamme nuoret ja lapset innostumaan liikunnasta.Itse olen harrastanut liikuntaa lapsesta tähän päivään ja nauttinut siitä täysin siemauksin.

Whitejazz: jos haluaa jäädä sohvaperunaksi, on se oma valinta, turha siitä on 90-luvun pakkoliikuntatunteja syyttää. Varmasti monella on traumoja samoista asioista kuin sinulla, mutta jos luovuttaa, niin silloin voi sanoa, että perkeleen saatanan järjestelmä voitti…en suosittele.

Liikuntaa voi harrastaa muuallakin kuin seurassa. Sulis on muuten yksi parhaimmista lajeista, suosittelen.

Mikael; Suomessa koululiikunta on VARMASTI paremmalla mallilla, kuin joissakin muissa maissa. Se ei silti tarkoittaisi, etteikö vielä jossain täälläkin olisi käytössä näitä keskiaikaisia metodeja. Näistä yleisin lienee nk. joukkueiden valinta, jossa kaksi luokan primusta valitsevat kapteeneina joukkueet itselleen. Jokainen voikin sitten itse miettiä, miltä tuntuu olla se, jonka nimi sanotaan vastahakoisesti viimeisenä.

Pöh: En jäänyt sohvaperunaksi, mutta ulkonäöstä päätellen moni koulukaveri on jäänyt. Joukkue/ryhmälajit tosin kierrän kaukaa vaikka olenkin kilpailuhenkinen asioissa jotka koen tärkeiksi. Urheilu/liikunta ei ole yksi niistä, se on vain keino pitää itsensä hyvässä kunnossa.

Whitejazz

Näitä luetaan juuri nyt