Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Lapsuus ilman sukupuolistereotypioita

Maija Koivistoinen
Blogit Megafoni 13.3.2012 19:24

Jo pienenä tyttövauvat puetaan vaaleanpunaiseen ja poikavauvat vaaleansiniseen. Lapset leikkivät sukupuoliroolien mukaisesti joko nukeilla tai autoilla. Balettia harrastava poika on kummajainen, samoin räiskintäpelejä pelaava tyttö. Aikuisena hakeudutaan tietoisesti miesten tai naisten alalle. Vaikka nyrkin ja hellan välistä on päästy pitkälle, on monien mielikuvissa ainoastaan miehen tehtävä tuoda leipä pöytään.

Passiin ja syntymätodistukseen meille on merkitty jokin biologinen sukupuoli, joka määrittyy fyysisten ominaisuuksiemme mukaan. Sukupuolen biologista merkitystä ei pidä tahallisesti piilotella, onhan meillä esimerkiksi hormoneihin liittyviä toimintoja, jotka eri sukupuolten välillä ovat erilaisia, ja saattavat toisinaan aiheuttaa hämmennystä. Sukupuoliin kohdistuvista rooleista ja stereotypioista olisi kuitenkin päästävä tasa-arvon nimissä eroon. Olisi korkea aika alkaa kohdella ihmisiä ihmisinä.

Viime vuoden lopulla julkaistu Ylen artikkeli yllättää: vaikka vakuutamme kohtelevamme kaikkia päiväkodin lapsia lapsina, teemme tiedostamattomia valintoja puhuessamme ja antaessamme ohjeita eri sukupuolten edustajille. Kun tytöltä vaaditaan hyvää käsialaa ja ainaista avuliaisuutta ja pojalta terävää matikkapäätä ja johtamiskykyä, saattaa lapsi tuntea itsensä vääränlaiseksi.

Omalla käytöksellään saa jo paljon aikaan, sillä lapsi oppii aikuisen esimerkistä. Kuka tahansa voi tarttua vasaraan tai kaulimeen ja näyttää, miten homma hoidetaan kotiin. Uusavuttomaksi ei saa heittäytyä vain siksi, että housujen tai hameen sisältö on askareeseen muka väärä. Vaikka asia saattaa kuulostaa itsestään selvältä, emme ehkä tiedosta kuinka syvälle sukupuolistereotypiat ovat juurtuneet kulttuuriimme.

Perinteisten sukupuoliroolien kannalla ovat ainakin useat Vauva.fi-sivuston käyttäjät, jotka kauhistelevat niin kutsuttua sukupuolineutraalia tai sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Suurinta kritiikkiä aiheuttaa pojan pukeminen mekkoon: ”Siis meidän naapurin lapselta Pertiltä katoaa identiteetti ja se tulee masentumaan aikuisena, kun se nyt kolmivuotiaana käyttää Barbie-hametta!” Mutta jos Pertti itse haluaa pukea hameen, miksi siitä tehdään niin iso numero? Helpointa olisi, jos kaikki vaatteet olisivat kulttuurissamme hyväksyttyjä kaikille. Ainakin minulle yksi sukupuolineutraaliuteen liittyvä asia on juuri se, että jokainen ihminen saa laittaa päälleen täsmälleen mitä itse haluaa – sukupuoleen katsomatta.

Hurjimmat kommentit Kaksplus-sivustolla rinnastavat sukupuolisensitiivisen kasvatuksen jopa pedofilian kaltaiseksi kauheudeksi, jossa lapselle ei anneta minkäänlaisia vaihtoehtoja. ”Siis tuolla tavallahan ne kasvattavat Pertistä homon!” -kommentti löytyy keskustelusta useammankin kerran. Mutta mikäli kasvatus onnistuu tavoitteiden mukaisesti ja Pertti löytää elämänsä kumppanin, ei hänestä tule homoa. Eikä myöskään heteroa. Hänestä tulee onnellinen, toisen ihmisen kanssa suhteessa elävä ihminen, joka pitää tärkeämpänä sitä mikä löytyy korvien kuin haarojen välistä.

Maija Koivistoinen

Keskustelu

Sukupuolisensitiivistä kasvatusta on ollut ennenkin, mutta määritelmänä se on aika uusi. Ja kuten niin monet uudet asiat, myös tämä kasvatusmalli tai ainakin sen termistö herättää runsaasti tunteita, vastustusta ja suoranaista väärinymmärrystä.

Ensinnäkään blogin kirjoittaja ei puhu mitään sukupuolettomuudesta, vaan korostaa sukupuolten sterotypioita ja roolimalleja, mutta silti monet kommentoijat näkevät näiden asioiden pohtimisessa jonkinlaista uhkaavaa ”sukupuolettomuutta” ja ”sukupuolineutraaliutta.” Sukupuolisensitiivinen kasvatus ei missään tapauksessa kiellä sukupuolta vaan päinvastoin pyrkii tekemään sen huomioimisen tietoiseksi.

Mutta termit ovat vain termejä. Kun olen keskustellut sukupuolineutraalista kasvatuksesta sekä livenä että forumeilla, olen pannut merkille, että pohjimmiltaan käsitteen vastustajat ja kannattajat ovat molemmat enimmäkseen yhtä mieltä itse perusajatuksesta: lapsilla tulisi olla oikeus omiin valintoihinsa sekä leikeissään että mielihaluissaan. Kaikki muut tilpehöörit keskustelun ympärillä ovat lopulta toisarvoisia, eli mitä väriä puetaan ja saako setää sanoa sedäksi.

Sukupuoli on biologinen tosiasia kaikilla nisäkäslajeilla, myös ihmisellä. Monilla eläinlajeilla, myös ihmisellä, on ruumiinrakenteessa eroavuuksia sukupuolten välillä, muitakin kuin sukupuolielimiin liittyviä. Nämä sukupuolitunnusmerkit lapsi tietenkin jo hyvin pian havaitsee. Toisaalta mies ja nainen ovat myös sosiaalisia rooleja, joita toki voidaan toteuttaa varsin monin tavoin. Mieleterveyden ja sosiaalisen sopeutumisen kannalta on varmaankin vain hyväksi, että roolikäyttäytyminen on sopusoinnussa biologisen sukupuolen kanssa. Kasvatuksen tulisi tätä edistää, eikä suinkaan pyrkiä sukupuoliroolien häivyttämiseen. Sukupuolten tasa-arvoisuus toteutuu parhaiten sen kautta, että ymmärretään mieheys ja naiseus toisiaan täydentäviksi ihmisyyden ilmenemismuodoiksi. Kasvatuksesta huolimatta on epäilemättä jokin määrä yksilöitä, jotka esim. poikkeavan geeniperimän takia kokevat vallitsevat sukupuoliroolit itselleen hankalina. Heitä tulee toki pyrkiä auttamaan täysarvoiseen sosiaaliseen elämään, mutta kasvatuksella ei saa pyrkiä tällaisten ongelmien lisäämiseen.

Mitähän kolumnisti mahtaa ajatella sitten islamilaisen kulttuurin hunnuttamisesta ja sukupuolikulttuurista? Jos tämä meidän melko hyvinkin liberaali kulttuuri on näin kovissa ongelmissa, niin sittenhän kolumnistin mielestä islamilainen kulttuuri on suorastaan fasistinen sukupuolistereotypioissaan?

On meillä isot ongelmat.

Pensseli: Krjoitukseni luettuasi voi varmaan kuvitella, mitä ajattelen maista, joissa länsimaisesta tasa-arvosta voi vain haaveilla. Täytyy kuitenkin muistaa tämä klisee: vaikka asiat ovat jossain huonommin, ei meillä tarvitse olla. Onneksi tasa-arvoa voi täällä kehittää hidastamatta muiden maiden edistystä.

Yleensä he, jotka harhailevat näissä edesvastuuttomissa, sukupuolineutraaleissa kasvatuskysymyksissä aivan ulapalla, ovat todennäköisesti lapsettomia bi-onnettomia.

On uskomatonta tuubaa edes unelmoida tuollaisesta. Kyllä vanhemman pitää kantaa vastuunsa vanhempana ja ottaa ajoissa selvää, mitä kilkuttimia sen kakaransa koipien välistä löytyy. Ei tällaista missään tapaa pidä jättää lapsen itsensä päätettäväksi.

Lapsen kasvattaminen on isän ja äidin tietoista kanssaelämistä tulevan itsetunnoltaan ja sukupuolestaan tietoisen pienen ihmisen tervettä ohjaamista omaan rooliinsa ja sukupuoleensa. En missään nimessä hyväksy lapsen katkeruutta aikoinaan sen ymärtäessään ja kysyessään ns. vanhemmiltaan; ’miksi ette kertoneet’?.

Mummo ihastelee nuoren parin puolivuotiasta esikoista lastenvaunujen äärellä: ”Onpa se suloinen! Onko se tyttö vai poika?”
Valistuneet cityvanhemmat, kauhistuneina: ”Ei me haluta tietää!”

Juupajoopa: Kukaan ei ole puhunut sukupuolen kieltämisestä vaan sukupuolistrereotypioiden murtamisesta. Joko sinusta on tosi kivaa olla provo, mikä on ihan ok, tai et ole tekstiä lukenut laisinkaan.

Miten ne stereotypiat murretaan, jos perusta on geeneissä? Geeniterapialla?

Puhuin aikaisemmin uusien asioiden väärinymmärtämisestä. Viimeisimmät kommentit juupajoopalta ja Typeryyden markkinoilta osoittavat, että asioita halutaan selvästi myös ymmärtää vääri ihan tahallaan. Kätevää sekin kun ei tarvitse sen kummemmin tutustua itselle vieraisiin asioihin vaan elellä omien ennakkoluulojensa turvallisessa kehdossa.

Onhan se hienoa, että kannatetaan lapsen yksilöllisyyttä persoonana, mutta tulee muistaa, että miehen ja naisen erilaisuus on todellakin hieno asia! Sukupuolet ovat erilaisia, ei siitä mihinkään pääse eikä tarvitse pyrkiäkään. Toki jokainen yksilö on aina oma yksilönsä, ja miehenä tai naisena erilainen kuin kukaan toinen. Ei sukupuolten erilaisuudessa ole kuitenkaan mitään kummallista tai hävettävää, eikä erilaisuus tarkoita eriarvoisuutta. Ei yksikään suomalaistyttö jää tänä päivänä pääsemättä yliopistoon sen vuoksi, että on nainen, tai vaikka pukeutuisi hameeseen. Ensimmäisten tällaisten pioneerien tuli nimenomaan luopua sukupuolisuudestaan- naiseudestaan- nimellisesti, voidakseen opiskella korkeakoulussa esim. Jos lapsilta riistetään oikeus sukupuolisuuteen, heille voidaan aiheuttaa pysyvää psyykkistä haittaa. Sukupuolisuus on ilon ja kiitollisuuden aihe, josta tulee osata iloita. Tässä mielessä sukupuolisensitiivisyyspuheet ovat haitallisia kasvaville lapsille ja nuorille, tytöille ja pojille.

Sukupuolisensitiivisyydessä näkyy taustalla mielestäni vihreä ideologia, ehkä marxilaisuuskin, jossa normaali sukupuolisuus nähdään tasa-arvon uhkana, ehkä vanhemmuuskin. Kun poistetaan sukupuolet, mieheys ja naiseus (eiväthän ne mihinkään poistu, mutta psyykkistä hämmennystä toki voidaan aiheuttaa monille), voidaan elää tasa-arvoutopiassa, joka ei kuitenkaan sitä ole. On aika herätä puolustamaan Jumalan luomistyötä miehinä ja naisina. Hyökkäys kohti mieheyttä ja naiseutta ja tervettä sukupuolisuutta on hyökkäys myös kohti perheinstituutiota. Tämä on hyvä tiedostaa.

Eiköhän ne sukupuoliroolit kannattaisi jätää perheiden asiaksi, sinne ne kuuluvat. Kaikki huuhaa tyypit vouhkaavat asian kanssa, kun feminismi on päässyt valtaan! Missä miehiset mmiehet oikein ovat vai onko naismainen koululaitos hyyssännyt heidätkin hiljaiseksi!?

Onpas mukavaa kun ollaan hyökkäysmuodostelmissa olkinukkearmeijaa kohtaan. Asiallinen kirjoitus, jota osa ilmeisesti ei ole halunnutkaan lukea kunnolla.

Sukupuolisensitiivisemmän varhaiskasvatuksen ongelmiksi koetaan joko geenit/biologia tai ympäröivä yhteiskunta jäykkine ja seksistisine asenteineen. Kahden sukupuolen idealisoitunut kasvatus tuskin estää sukupuoliroolien välittymistä, sillä niissä sekä vanhemmilla että vertaisryhmil on oma roolinsa. Kuitenkin vaikkapa maskuliinisuus alkaa rakentua pjille jo päiväkoti-iässä. Vasta-argumentit lukisinkin tämän maskuliinisuuden kritiikkinä – ei ajatella että ilman tietynlaista perinteistä maskuliinisuutta voisi pärjätä niitä vastaan, jotka on jo sosiaalistuneet tällaiseen kulttuuriin.

Mikä pitääkin nähdäkseni paikkansa, mikäli yhteiskuntakin antaa kuvan, että on arvokasta ja tärkeää sitoutua mm. hyvävelikerhoihin, seksistisiin piilokäytäntöihin ja kilpailuasetelmien korostamiseen yhteistyön ja solidaarisuuden varjolla.

Sukupuolentutkijana ottaisin stereotypiakriittisen kasvatuksen sekä realistisesti että kriittisesti. On selvää, että perinteisessä maskuliinisuudessakin on hyviä puolia, aivan kuten perinteisemmässä feminiinisyydessäkin. Kritiikissä hyökätään juuri idealisaatioita vastaan, ei sitä etteikö lapsi voisi toteuttaa joissain asioissa myös ”ääripäitä” halutessaan. Sp-sensitiivisyyden käytännöt varhaiskasvatuksessa on kuitenkin aivan muuta kuin sukupuoleen pakottaminen. Miksi pieni poika loukkaantuisi toisaalta enempää jotain roolileikkiä mekko päällä, kuin vastaavaa missikisaa riparilla?

Sitten tuo ”homoksi kasvamisen” argumentti. Nukeilla pelkästään leikkivistä pojista tuppaa tulemaan homoja, riippumatta siitä annetaanko heidän leikkiä niillä vai ei. Toisaalta heistä VOI tulla myös terveitä heteroja, biseksuaalisia tai (hyvin terveitä homoja). Vanhemmilla tai ympäristöllä on asiassa vähän virkaa, yksilöpsykologia kehittyy tutkimusten mukaan omalla painollaan ja etenkin teini-ikään kuuluvat erilaiset villimmätkin kokeilut. Lähinnä siis huolestuttaa joidenkin aikuisten vihapuhe, joka saattaa syyllistää ympäristöä vaikka puukko käytännössä sivaltaisikin näitä, kasvatukseensa syyttömiä, lapsia ja nuoria. Suvaitseminen kasvatuksessa, mutta myös yhteiskunnassa, on tärkeämpää kuin pelkoihin ripustautuminen.

vihreitä utopioita: Minun perheinstituutiossani voi olla äiti ja isä, kaksi äitiä, kaksi isää, yksi vanhempi, isä ja äitipuoli, äiti ja isäpuoli, äiti ja äitipuoli, isä ja isäpuoli, toisessa kodissa äiti ja toisessa isä, toisessa kodissa äiti ja äitipuoli, toisessa isä jne. Eipä ole ihan niin yksiselitteinen juttu.

Terviisipoika: Tää on just niin tätä: ”miehinen mies” ja ”naismainen koululaitos.” Kuka sen miehisen ja naismaisen sitten määrittää?

”Terviisipoika: Tää on just niin tätä: ”miehinen mies” ja ”naismainen koululaitos.” Kuka sen miehisen ja naismaisen sitten määrittää?”

Tavallaan jokainen, joka noita ilmauksia ylipäänsä käyttää.

Kysymys on sopimuksesta kielen käyttäjien välillä yli pitkän ajanjakson. Luulen, että meillä on koko lailla yhteinen käsitys merkityksestä.

Mielenkiintoista – ja samalla niin kovin surullista – keskustelua.

On kyllä käsittämätön kognitiivinen dissonanssi tätä ”sukupuolisensitiivistä kasvatusta” halajavalla porukalla. Yhtäältä syytetään ”hyökkäyksestä olkiukkoarmeijaa vastaan”, toiset syyttävät tahallisesta väärinymmärryksestä, kuka mitäkin. Kunhan vain ei joudu kyseenalaistamaan niitä omia näkemyksiään, kuvitelmiaan ja ennakkoluulojaan.

Tätä aihetta sivuavaa oikeaa tieteellistä tutkimusta on valitettavan vähän. Kaikki se mitä on (enkä nyt puhu mistään naistutkimuksen kaltaisesta pseudotieteestä, vertaisarvioidun tieteen pointti on aika hukassa jos vertaiset ovat kaikki yhtä pahasti maailmasta irrallaan), osoittaa että
a) sukupuolten välillä _on_ eroja. Niitä ei vaan voi pyyhkiä maton alle vaikka se miten jonkun ideologiaa vastaan olisikin
b) yksilöiden välinen varianssi on suurta
c) näillä asioilla leikkiminen on ihan oikeasti aika vaarallista pienen lapsen kehittymiselle, epävarmuus ja häilyvyys on asia mitä lapsi on tosi huono käsittelemään.

Linkkasin aiheesta aiemmin pari tutkimusta, niitten lähdeluettelosta löytää lisää aihetta sivuavaa juttua. Lukekaa, ymmärtäkää, unohtakaa hörhöily, jooko.

On totta, että perhekäsitys on laajentunut monen mielissä, eivätkä kaikki lapset suinkaan asu ns. perinteisessä ydinperheessä. On yksinhuoltajavanhempia, eronneita pariskuntia, uusperheellisiä jne.
Muutokset perhesiteissä esim. epäonnisen avioliiton vuoksi eivät kuitenkaan tarkoita, että koko käsitys sukupuolisuudesta tai vanhemmuudesta (”huoltajat”) pitäisi saattaa päälaelleen. Kyllä moni yksinhuoltajaäiti tuskailee miehen mallin puuttumista, tai toisinpäin, ja näitä malleja parhaimmillaan saadaankin lähipiiristä. En todellakaan kannata esim. homopareille adoptio-oikeutta juuri siitä(kään) syystä, että uskon ydinperheen (huolimatta vanhempien puutteellisuudesta, olipa perhemalli mikä tahansa) olevan paras kasvuympäristö lapsille.

Melkoisen lapsilauman itse kasvattaneena (joukossa oli sekä ns. ”tyttöjä” että ”poikia”), itse homoisän lapsena, eronneena ja uusperheisenä sanoisin, jotta lapselle on turvallinen kasvuympäristö sellainen, jossa on kohtalaisen selkeät raamit, mallit ja rajat. Lapsia saa siis kasvattaa lähtökohtaisesti sen perusteella, mitä värkkejä haarovälistä löytyy. Koskapa yksilötasolla vaihtelu on suurta, annetaan sitten ymmärrystä niille, jotka haluavatkin väärään porukkaan, eihän se ole keneltäkään pois.

Aikuiset saavat puolestani leikitellä sukupuolirooleillaan, mikäli mielivät. Lapset sen sijaan eivät tee itse päätöstä asiasta. Lapsia ei tulisi mielestäni käyttää koekaniineina uuteen uljaaseen maailmaan pyrkiessä. Vaikka aikuiset, ainakin osa aikuistista, olis tiedostavaa väkeä, lasten ystävät ja vertaiset eivät sitä ole. Lapsilla on hämmentävän hyvä taito tunnistaa normeista poikkeavia tovereita. Miksi ehdoin tahdoin saattaa oma lapsi kiusaamiselle ja alati heikentyvälle itsetunnolle alttiiksi.

Tyttöjen piirissä on lienee enmmän liikkumavaraa, mutta sukupuolisensitiiviesti kasvatatettu poika saa maksaa vanhempiensa edistyksellisyyden.

Otan osaa teidän kohtaloonne, valveutuneiden vanhempien lapset.

Kiitos artikkelista Maija. On mukava nähdä kun kirjoittaja osallistuu keskusteluun myös kommenteissa.

Ymmärrän pointin että sukupuoliroolit voi tuntua painostavalta joillekin, etenkin jos huomaa eroavansa näistä mies-ja naisihanteista. Sama kuitenkin pätee lähes kaikkiin kriteereihin, joita ihmiset käyttävät kuvaillakseen toisia ihmisiä. Kategoriat ”kaunis”, ”älykäs”, ”urheilullinen”, ”sivistynyt”, ”ystävällinen”, ”pitkä/lyhyt/laiha/paksu”, ”vahva”, ”itsenäinen” jne. kaikki voivat tuntua painostavilta tietyissä olosuhteissa. Yhteisöissä aina vallitsee jotain ihanteita joita vaalitaan; joihinkin kategorioista yksilö voi vaikuttaa ja toisiin ei. Kaikki voivat olla painostavia, varsinkin silloin, kun itse eroaa jostain vallitsevasta jakaumasta. Nähdäkseni on kuitenkin jokseenkin naivia ehdottaa että yhteiskunnasta tulisi parempi jos eliminoisimme kategoriat.

Ensimmäiseksi, se on suuri oletus, jos olettaa että sukupuolikategoriat ovat pahasta. Pohjoismaissa vallitsevassa ideologiassa tämä laajalti vain oletetetaan. Jos joku joskus lähtee perustelemaan tätä kantaa, niin korkeintaan tarjotaan anekdoottisia ”henkilökertomuksia” sen puolesta, joilla ei ole laajaa validiteettia. Toiseksi, vaikka jonkun kategorian eliminoiminen olisi hyvästä tai pahasta, niin se vaikuttaa kuitenkin toivottomalta. Yhteiskunnissa on aina kategorioita, joilla kuvataan yksilöitä (uusia syntyy, vanhoja kuolee pois). Kategoriat ovat kelvottomia deskriptiivisä työkaluja, jos ne eivät sulje joitakin yksilöitä kategorian ulkopuolelle. Jos ihanteena on luoda yhteiskunta, jossa erilaisuutta ei vainota, niin mielestäni on keinotekoista yrittää luoda tälläistä yhteiskuntaa yrittämällä eliminoida, tai uudelleen määrittelemällä kategorioita. Eihän päämääränämme ole luoda yhteiskuntaa, jossa kaikki ovat samankaltaisia.

Kirjoitit että ”Sukupuoliin kohdistuvista rooleista ja stereotypioista olisi kuitenkin päästävä tasa-arvon nimissä eroon. Olisi korkea aika alkaa kohdella ihmisiä ihmisinä.” Luulen että tasa-arvon nimissä, meidän tulisi ensisijaisesti oppia hyväksymään yksilöt siitä riippumatta, mihin kategorioihin he kuuluvat. Kategorioita tulee aina olemaan, ja emme voi eliminoida niitä kaikkia. Kaikkia kategorioita voidaan myös käyttää toisten sortamiseen. Viisaampaa olisi ehkä keskittyä kysymykseen miksi ihmisillä on halu sortaa toisia, ja miten tätä halua vastaan voisi taistella. Täten, kenties ajatukset lähimmäisen rakkaudesta antavat paremmat eväät tämän ongelman pohtimiseen, kuin moderni feministi-ideologia.

Näitä luetaan juuri nyt