Blogit

Helsingin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Kyynisyys voi iskeä nuoreenkin

Blogit Megafoni 1.11.2012 11:32
Maija Koivistoinen

Olen löytänyt itsestäni huolestuttavia piirteitä. Niitä esiintyy yleensä keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla, mikä on vieläkin hirvittävämpää. Minusta on nimittäin tullut kyynikko.

Kyynisyyttä on vaikea määritellä, sillä niin henkilöt kuin sanakirjatkin riitelevät keskenään. Toiset sanovat kyynisyyden olevan silkkaa välinpitämättömyyttä ympäröivää maailmankaikkeutta ja elämää kohtaan, kun taas toiset määrittelevät sen äärimmäiseksi pessimismiksi, jossa toivoa ei juuri ole. Määritelmästä riippumatta ominaisuudet mielletään usein kaikennähneiden ja -kokeneiden elämänasenteeksi.

”Ei se kuitenkaan toimi”, ”se rikotaan kumminkin” ja ”ei siitä mitään tule” ovat lauseita, jotka ovat päässeet suustani kerran jos toisenkin. Kun jollain asialla on suuri, tai myönnettäköön, myös pieni, todennäköisyys epäonnistua, suhtaudun siihen kovin skeptisesti. En ole tiedostaen ja tarkoituksella pessimistinen, mutta uskoa on vaikea koota tyhjästä, kun lähtökohdissa ei ole hurraamista. Silti tuntuu, että monet ystäväni näkevät asiat aivan eri tavalla ja jaksavat innostua yhä uudelleen ja uudelleen.

Itseni lisäksi olen huomannut kyynistymistä myös muutamissa muissa omanikäisissäni. Yhteistä meille kaikille on se, että olemme keskimääräistä kiinnostuneempia yhteiskunnasta ja olemme olleet mukana erilaisissa vaikuttamisryhmissä tai toimineet järjestöissä jo useita vuosia. Huolestuttavaa, ja toki myös naurettavaa, on se, että eräs 18-vuotias on niin turhautunut, että on valmis lähettämään kaikki yhteiskunnan ”mädät omenat” – eli noin 90 prosenttia sivilisaatiosta – menolipulla kuuhun. Kukaan ei ole tietoisesti aivopessyt tätä juuri täysi-ikäisyyden saavuttanutta, vaan hän on itse ”tajunnut” maailman toivottomuuden. On toki ymmärrettävää, että ne jotka heräävät aiemmin, väsyvät nopeammin, mutta toivon menettäminen jo varhaisella iällä on ainoastaan kovin surullista.

Itse en ole onneksi vajonnut vielä kovin syvälle, ja myönnettäköön, että oman kyynisyyteni huomaan pääasiassa puhuessani itseäni nuorempien kanssa. Heidän kertoessaan näkemyksiään esimerkiksi nuorten vaikuttamismahdollisuuksista, ajattelen heidän olevan naiiveja, sinisilmäisiä ja helposti huijattavia. Ehkä asia ei ole kuitenkaan niin mustavalkoinen. Ikä tuo kyllä kokemusta, mutta toivon menettäminen ei tee asioita ainakaan paremmaksi. Usein puhutaankin lapsenuskosta, joka katoaa iän myötä, mutta sitä tulisi varjella mahdollisimman pitkään – onko niin, että minun tulisi silmien pyörittelyn sijaan ihailla näiden 12-vuotiaiden maailmankatsomusta?

Nykypäivän yhteiskunnassa on kuitenkin kovin vaarallista jäädä 12-vuotiaan tasolle. Vaikka kyynisyys ei ole sama kuin kriittisyys, meidän on pakko kyseenalaistaa asioita nykypäivän yhteiskunnassa. Emme voi vain herkkäuskoisesti luottaa meille syötettyyn tietoon. Sen takia sanat lähde- ja mediakritiikki ovat livahtaneet muiden joukossa päivittäiseen puheeseemme.

Mikäli kyynisyys olisi hyvä piirre, en olisi lainkaan huolissani. Mutta kyynisyyttä ei pidetä minkäänlaisena hyveenä meidän maailmassamme: kyyniset ihmiset ovat usein ikäviä, luotaantyöntäviä sekä kylvävät epäonnistumisen henkeä ympärilleen. Kyynistyminen pelottaa minua, mutta voiko siltä suojautua? Onko niin, että jotkut ihmiset saavat ensimmäiset kasvorypyt aikaisin ja toiset harmaantuvat varhain, mutta minä alan kyynistyä ennen kahdeksattatoista syntymäpäivääni?