Blogit

Helsingin nuorisopalveluiden Nuorten Ääni –toimituksen blogi.

Kuka määrää, ketä itkemme?

Blogit Megafoni 28.1.2010 20:09
Taru Tiililä

”Tiedätkö, minne menevät kansan kyyneleet, kun tuuli vie ne mennessään?”
– Alfred de Musset

”Tony Halme on kuollut”, kirkuivat iltalehdet mustaa keltaisella. Facebookissa joku oli keksinyt kirjaimille r, i ja p uuden merkityksen ja kehotti Halmetta mätänemään paloissa. Myös Kaarina Hazardin runosuoni kukki. Valitettavasti vitsin, möhkäleen muotoisen kotieläimen, niskamakkaran, mullin, sikaniskan, elukan ja katastrofin itkuiset läheiset eivät sen päälle ymmärtäneet.

Ihmetytti, kuinka syvästi tuntematonta voi halveksua.

Lehtien sivut kertoivat meille tarinoita miehestä, joka käytti viinaa, huumeita, aseita ja kieltä väärin. Miehestä, joka epäonnistui usein ja rajusti. Sävy, jolla tarinat kerrottiin, teki mieheen samaistumisen kovin vaikeaksi. Sen sijaan ne rakensivat lukijalleen kullasta ja viininpunaisesta sametista mahtavan valtaistuimen, jonka korkeuksista oli helppo syljeskellä alas kaljulle päälaelle.

Ja jos suu alkaa kuivua, voi syljeskelystä siirtyä osoitteluun ja räkänauruun. Matti ja Mervi ovat siihen täydellisiä kohteita. He ovat lypsäneet toisistaan ulos monta kossupullollista verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta ovat siitä huolimatta höyhenenkevyt rupattelunaihe taloyhtiön saunailtaan. Miksi? Koska meille on kerrottu, etteivät Matti ja Mervi ole kuten minä tai sinä. He ovat nykyajan hölmöläiset, kaksi kävelevää läppää, ja he kävelevät, jotta meillä olisi hauskaa.

Matti ja Mervi ovat maanneet väärän ihmisen kanssa, ottaneet väärää päihdettä ja rikkoneet vääriä lakeja. He ovat epäonnistuneet, he ovat siis epäonnistujia. Luusereita. Mainioita kohteita paskalehtien paskalle. Alain de Botton loi lukion elämänkatsomustiedon tunnilla näytetyssä puheessaan kuvitteellisen sympatia-akselin, jonka toiseen päähän hän asetti keltaisen lehdistön ja toiseen päähän läntisen perinteen murhenäytelmät. Molemmat kertovat ihmisten epäonnistumisesta, mutta murhenäytelmät soivat hahmoilleen sitä kaikista tärkeintä – myötätuntoa. De Botton huomautti, ettei kukaan ajattele Shakespearen Hamletia luuserina, vaikka hän onkin hävinnyt.

Jos lehdet ottaisivat enemmän vaikutteita murhenäytelmien tavasta käsitellä ihmisiä, epäonnistumisen pelko alkaisi hiljalleen tehdä tilaa myötätunnolle. Jos myötätunto katoaa, katoaa myös inhimillisyys.

Jos Shakespeare olisi kirjoittanut Tony Halmeesta, kenties Viikingin kodin eteen olisi sytytetty toinenkin kynttilä.