Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Kuinka hyödymme turhasta kilpailusta?

Paula Minkkinen
Blogit Megafoni 20.5.2009 17:55

Viime perjantaina julkaistiin kevään ylioppilaskirjoitusten tulokset. Asia oli esillä myös useissa medioissa, joissa tärkeä jutunaihe oli varsinkin kevään parhaan tuloksen, yhdeksän laudaturia, kirjoittanut Magdalena Kobierska Lappeenrannan lyseon lukiosta.

Vain pari viikkoa aiemmin havahduttiin tutkimustulokseen, jonka mukaan joka viides lukiolaistyttö kärsii koulu-uupumuksesta. Kyseinen tutkimus oli Kobierskan laudaturien tavoin näkyvästi esillä mediassa, ja näiden uutisten välillä voikin havaita melko selvän yhteyden.

Itse päätän tänä keväänä ensimmäistä lukiovuottani, ja näinkin lyhyehköllä kokemuksellani pystyn jo kertomaan, että paineita varsinkin ylioppilaskirjoituksissa onnistumisesta luodaan huomattavat määrät jo tässä vaiheessa. Olen istunut tämän vuoden aikana useilla oppitunneilla, joilla opettajan puheen ainoa sisältö on vaikuttanut olevan se, miten tärkeää ylioppilastutkinnon menestyksellinen suorittaminen on koko elämän kannalta. Odotukset vähän joka suunnalta tuntuvat olevan korkealla, ja tietenkin myös oma kunnianhimo lisää stressiä ja luo vielä entistäkin enemmän suorituspaineita. Kun tähän lisätään media, joka huomioi tällaisia yhdeksän laudaturin poikkeustapauksia näyttävin otsikoin, ja tuntuu viestivän, ettei mikään muu riitä, meillä onkin jo kasassa ihan tarpeeksi syitä koulu-uupumukselle ja vakavillekin mielenterveyden häiriöille, joiden haitat jokainen on varmasti huomannut jo ihan vain lehtiä lukemalla.

Ehdotankin, että lopetettaisiin tällainen turha ja liian näkyvä vertaileminen, vaikka se nykyisenkaltaisessa kilpailuyhteiskunnassa tuntuukin olevan tärkeää. En usko, että kukaan hyötyy juuri mitenkään otsikoista, jotka parhaiten menestyneen arvosanoista revitään, mutta selvää on, että ne varmasti vain lisäävät monien nuorten riittämättömyydentunteita ja epäonnistumisen pelkoa.

Eikä tarkoitus tietenkään ole vähätellä, sillä kyllähän esimerkiksi Kobierskan tulos on eittämättä erittäin hieno ja tavoiteltava, ja sen eteen on myös varmasti nähty vaivaa. Täytyisi kuitenkin pitää mielessä, että varmasti monet heikomminkin menestyneet ovat oikeasti yrittäneet, ja epäilemättä monet ovat myös pettyneitä siihen, ettei yhdeksän laudaturin kaltaisten huipputulosten saavuttaminen onnistunutkaan. Siksi tukea ja kannustusta tarvitsisivatkin enemmän he, kuin nämä huippuosaajat, joille melkein mikä tahansa väylä on avoinna.

Paula Minkkinen

Keskustelu

Heikommin menestyneille voisi kertoa sen tosiasian, että hyvin suuri osa heistä menestyy ja pärjää elämässään ihan kiitettävästi. Ja kiitettävällä en tässä tarkoita arvosanaa, vaan elämän laatua ja onnistumisen iloa. Nuori kun on, ovat kaikki mahdollisuudet avoimena, mutta ne näyttävät olevan menossa koko ajan kiinni millä hetkellä hyvänsä. Tämä tunne varmasti stressa ja aiheuttaa paineita kuten läheisten älläodotukset.

Siis hyvistä tuloksista pitäisi olla hiljaa eikä antaa kenenkään tietää niistä mitään? Magdalena Kobierska näki valtavasti vaivaa yhdeksän ällänsä eteen, ja mielestäni se että se huomioidaan, antaa enemmänkin kannustusta kuin paineita muille lukiolaisille. Näytetään että hyvin voi pärjätä, jos jaksaa yrittää. Masentavaahan nimenomaan olisi se, että mitään hyviä tuloksia ei ikinä päästettäisi julkisuuteen. Miten se muka ikinä kannustaisi ketään?

Käyräranta: Tuo on tietenkin totta, ja sen pitäisi olla selvää, mutta en oikeasti usko, että nämä otsikot tyyliin ”Paras ylioppilas” oikeasti ainakaan auttavat asian ymmärtämistä.

Irma: Ei, ei tarvitse olla hiljaa ja olen sinun tapaasi varma siitä, että Kobierska on nähnyt vaivaa laudaturiensa eteen, kuten jo itse tuosta blogitekstistäkin jo saattoi tulla ilmi. Olen kuitenkin varma, että vaivaa ovat myös nähneet ne, joille ei yhdeksää ällää tällä kertaa herunut. On nimittäin olemassa sellainen tosiasia, että kun se arvostelu noudattaa tarkasti Gaussin käyrää, vain viidellä prosentilla kokelaista on yleensä mahdollisuus saada se tavoiteltu ällä. Monta prosenttia siis jää ulkopuolelle ja on ihan turha edes väittää, että se 95%, joka ei laudatureita onnistunut kalastelemaan, olisi jotenkin huonommin valmistautuneempaa ja nähnyt vähemmän vaivaa asian eteen. Tai tietenkin niitäkin tapauksia varmasti siihen joukkoon mahtuu, mutta kaikki eivät niitä ole.

Eikö kuitenkin kaikki, jotka sen ylioppilastodistuksen lopulta saavat käteensä, ole onnistuneet tekemään ihan kunnioitettavan työn, ihan ilmaiseksi kun sitä ei kuitenkaan kenellekään anneta?
Itsekin tiedän tapauksia, jotka eivät selviytyneet kirjoituksista ihan niin hyvin kuin olisivat halunneet, vaikka arvosanojen eteen olikin nähty oikeasti vaivaa.

Ja kun se lukio ei oikeasti edes valmista ketään muuta kuin jatko-opintoihin, ja kun sinne jatko-opiskelupaikkaan on päästy sisään, ei oikeasti ole enää juurikaan väliä sillä, onko niiden paperien yleisarvosana L vai C.

On varmaan ihan hienoa näyttää, että voi pärjätä, jos jaksaa yrittää, mutta ymmärrät varmasti itsekin, että voi olla myös pärjäämättä, vaikka kuinka yrittäisikin. Ja sitä kannustusta voisi ilmaista jotenkin muutenkin kuin sillä, että joka media sanomalehdistä tv-uutisiin täytyy yhtenä päivänä yhdeksän ällän ylioppilaasta, sillä varmastihan se aiheuttaa paineita aika monelle muullekin kuin minulle itselleni.

Keneltä se on pois ja ketä loukkaa, jos iloitsemma Magdaleenan hienosta saavutuksesta?
Kuten maratonin voittaja ikään, Magdaleena ei ”maalissa” vaikuttanut lainkaan uupuneelta.
Pikemminkin päinvastoin.

Se, ettei tällaisesta saisi riemuita on samaa maata sen asenteen kanssa, joka kieltää meiltä esimerkiksi joulujuhlan vieton ja suvivirren laulamisen kouluissa perusteena ”ettei vain muslimit pahastuisi”.

Onnean ja menestystä Magdaleenalle.

Laitiin

Laitliin: Eihän se välttämättä keneltäkään ole pois, mutta tällaiset uutisoinnit antavat valitettavan monelle viestin, ettei vähempi riitä. On se varmaan kyllä aika ikävää yhteiskunnassa, jossa tehokkuutta korostetaan ihan liiaksi, etteivät kaikki vain yksinkertaisesti voi olla niitä ylisuorittajia, mutta silti tällainen on jotenkin niin… Mitä tällä saavutetaan? Ihan samalla tavalla ne huonommin kirjoittaneet ansaitsivat sinä onnea ja menestystä ja kaikkea muutakin, mitä näille yhdeksän ällän tapauksille kyllä toivotaan, mutta ei. Se, että tekee parhaansa, ei riitä, jos ei yllä niihin huipputuloksiin. Sellaisen kuvan tästä uutisoinnista valitettavasti saa.

Nuorille kyllä tuputetaan tietoa siitä, että vain ne parhaat voivat menestyä ja yleensä pärjätä elämässä, ala-asteesta saakka, ja se on ihan väärä lähtökohta mihinkään, koska ei tämä enää mene niin. Siksi on väärin painottaa näitä asioita, tehdä tällaisesta uutisesta näin suuri juttu, ja samalla lytätä aika monen nuoren unelmat ja aiheuttaa vähän lisää niitä paineita, jotka ovat kyllä varmasti aika hyvä pohja sille koulu-uupumukselle ja kaiken maailman masennuksille ja muulle, josta tämän maan nuoret valitettavan paljon kärsivat.

Olettehan varmaan kaikki itsekin kuulleet, että suomalainen nuoriso voi aika huonosti, joten olisikohan aika ehkä vähän miettiä, kannattaako sitä arvostusta antaa myös muille kuin näille huippusuorituksiin yltäville. Olisiko aika muistaa välillä niitä vähän huonomminkin menestyneitä? Tai ammattitutkinnon suorittaneita, jotka ovat aika ulkona tästä koko mediashowsta, vaikka tekevät vähintään yhtä hyvän ja tärkeän suorituksen kuin nämä monen ällän ylioppilaat?

Se riemuitseminen ja tällaisen ylistäminen riittäisi vähän pienemmässä mittakaavassa? Onko sen ihan välttämättä tapahduttava jokaisen suomalaisen sanomalehden ja tv-uutislähetyksen kautta? Eikö mikään muu oikeasti riitä? Aika surullista, jos pienemmän mediahuomion kanssa ei voi tällaisesta iloita.

Nimimerkille paulami minulla on helpottavaa tietoa: ylioppilastodistuksiin ei ole enää muutamaan vuoteen kirjattu minkäänlaisia yleisarvosanoja. :)

Minusta lehtijutut kirjoituksissa menestyneistä ovat hyvä asia. Lähestulkoon jokaisessa jutussa käsitellään nimittäin samaa asiaa – mitä henkilö on tehnyt, jotta on menestynyt niin erinomaisesti. En ole vielä kertaakaan lukenut haastattelua, jossa ylioppilas olisi kehuskellut sitä, miten hyvä opiskelija on ja miten helpolla menestys on tullut. Aina tämä menestynyt henkilö on kertonut, että on nähnyt vaivaa saavutuksensa eteen.

Henkilökohtainen kokemukseni on, että ihminen luo herkästi suorituspaineita päänsä sisällä aivan luonnostaan. Itselläni lukion alkutaipale oli hirveän rankka juuri siksi, että olin tottunut pärjäämään peruskoulussa, enkä aikonut laskea tasoani lukiossakaan. Eipä siinä juuri tullut ajateltua toisten ihmisten laudaturien määrää, korvien välissä se suorituspaine oli. Toki ihmiset ovat erilaisia, niin myös kokemukset.

Joka tapauksessa, en usko että kovinkaan iso lukiolaisista edes on tuon yhdeksän laudaturin perässä. Nuo tutkimukset koulu-uupumuksesta sun muista mustavalkoistavat ajatuksia kovin helposti. En väitä, etteikö niillä olisi painoarvoa. Totean vain, että varmasti iso osa lukiolaisista on tiedostavia nuoria, jotka kykenevät arvioimaan osaamistaan ja tavoitteitaan. Terve kilpailukin kuuluu mielestäni koulutukseen – oli kyse sitten itsensä tai muiden kanssa kilvoittelusta.

Tämä on vaikea kysymys. Ensinnä on selvää, että kovasta työstä ansaitsee kiitoksen. Hyvä, Magdalena!

Toinen asia on sitten se, että paineita on oikeastaan pakko asettaa, että saa opiskelijat näyttämään parastaan. Etenkin ns. häntäpään lukioissa on paljon opiskelijoita, jotka vielä kolmannen vuoden alussa ovat aivan pihalla siitä, mitä heiltä vaaditaan. Tällaisia tapauksia on pakko herätellä. A:n tai B:n papereilla ei nimittäin tee oikeastaan yhtään mitään.

Mikä sitten on liiallinen paine? Joskus tuntuu, että kaikki paine on nuorista liiallista. Tosiasia kuitenkin on, että paineistavat tilanteet kuuluvat elämään. Välillä pitää rypistää ja näyttää parastaan. Ongelmahan tästä tulee vasta sitten, kun rypistetään aivan jatkuvasti ja aletaan kilpailla kaverin kanssa. Tällaiseen kilpailuun ei opettajien enemmistö kuitenkaan kannusta. Se on opiskelijoista itsestään lähtöisin. Miten lukiolaiset saisi sietämään paineta ja myös sitä, että vain harvat voivat olla parhaita kaikessa?

Jonkinlaista keskustelua toivoisi myös siitä, onko yhdeksän ällän metsästäminen hyvä opiskelustrategia. Olen lukenut tapauksista, joissa todistuksen lihottaminen on johtanut neljän vuoden lukio-opintoihin. Siinä on mennyt vuosi hukkaan, kun opiskelija olisi laudaturin hankkimisen sijaan jo opiskella yliopistossa. Ylioppilastodistus ei saisi olla itseisarvo. Se on vain väline.

Lehtori: Joo, olet oikeassa siinä, että paineita on pakko asettaa. Jonkinlainen raja sille paineidenasettamisellekin olisi toki hyvä olla olemassa, sillä ainakin itse olen sitä mieltä, että siinä mennään välillä vähän liiallisuuksiin.

Vaikka voi tietenkin olla, että tämä koko juttu on vain minun oma kokemukseni, eivätkä muut nuoret edes tunne samalla tavalla. Itse kun stressaannun helposti ja asetan jo ihan itse huomattavan paljon paineita itselleni, niin ehkä se ei ole niin ihme, että tällaiset uutiset ahdistavat. Kun pelkää epäonnistumista ihan liian paljon jo valmiiksi, ja sitten kuuntelee opettajien ”pakko onnistua” -juttuja ja lukee lehdestä artikkeleita parhaasta ylioppilaasta ja nettikeskusteluista ihmisten kommentteja, joissa kukaan huonommin pärjännyt ei ole mitään näihin huipputuloksiin päässeiden rinnalla, tulee sellainen olo, että on ihan pakko onnistua vaikka sitten hermoromahduksen ja totaalisen uupumisen uhalla. Ehkä se on vain minun omaa tyhmyyttäni, mutta en kuitenkaan usko, että olen maailman ainoa lukiolainen, joka kokee osittain tällaisten uutisten takia, että vain ylisuorittaminen on tarpeeksi.

Yhdeksän ällän metsästäminen ei ehkä tosiaan ole hyvä opiskelustrategia, vaikka olenkin varma, että lähden itsekin niitä yhdeksää ällää tavoittelemaan. Minulla on jo muutenkin niin paljon kursseja, että on hyvin todennäköistä, että joudun venyttämään lukio-opintoni neljään vuoteen. Toisaalta hyvä, toisaalta huono. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen siihen, että lukiossa on paljon minua kiinnostavia asioita, ja voin opiskella ne kaikki silläkin uhalla, että joutuisin silloin käymään lukiota vähän pidempään. Nykyään tunnutaan kuitenkin olevan sitä mieltä, että lukiosta pitäisi päästä vain mahdollisimman nopeasti pois ja selviytyä heti jatko-opintoihin asti. Sellainen on juuri sitä tehokkuusajattelua, jota pidän mahdollisimman huonona asiana.

Usein tulee sellainen olo, että se ylioppilastodistus olisi jokin itseisarvo, kun oppitunneilla käydään asiat sen mukaan, mitä yo-kirjoituksiin tulee. On jotenkin typerää, että vaikka lukio on yleissivistävä koulu, joitakin asioita voidaan kuitenkin hyppiä ihan surutta yli ja perustella asiaa niin, että ”tätä ei tule yo-kirjoituksiin, joten tätä ei tarvita.” Väkisinkin siinä tulee sellainen olo, että se ylioppilastodistus itsessään on jo maailman tärkein asia.

Laitiin: Onko kukaan väittänyt että jotain loukkaisi se että joku pärjää hyvin ylioppilaskirjoituksissa? Kuullostaa todella agressiiviselta ja oudolta ajatella edes näin kun ei kirjoittaja sitä todellakaan tarkoittanut.

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä että on tottakai noin monta Ällää hieno juttu, mutta lisään tähän, että on se vähän yli-ihmisen hommaa suoraan sanottuna. Mun mielestä on tottakai hyvin tavoiteltavaa päästä hyviin kouluarvosanoihin ja hyvä Magdaleenalle että on kirjoittanut yhdeksän laudaturia, mutta on väärin tehdä tällaista vastakkain asettelua ylipäätään että hän oli paras ja kaikki muut huonoja (siis onhan se periaatteessa näin, mutta…). Itse ainakin olen tavallisten ylioppilaiden puolella ja on kauheaa katsoa vierestä kun ihmiset sai ylioppilastuloksia ja sitten itketään kun jäi muutaman pisteen päästä jostain tosi hyvästä kirjaimesta. BIG DEAL oikeesti, valkolakki on päässä ja näin on hyvä, jos tätä nyt vähän kärjistää.

Koulussa asetetaan kauheat paineet jo heti alusta, harva se tunti lähes jokaisessa aineessa opettajalta lipsahtaa ”….niin niitä Isoja Kisoja varten sitten vaan…”. Olen itse ainakin sitä mieltä että lukion päätarkoitus on opettaa elämää ja opettaa asioita, eikä pelkästään saada se hattu. Olisiko lukio muka ihan turhaa, jos oppisi kaiken mutta jos siitä ei saisi mitään valkolakkia, pelkän todistuksen?

Tavoittele toki yhdeksää ällää, jos tahdot. Itse en kuitenkaan näe sitä kovin fiksuna. Jos sinulla on rahkeet yhdeksään laudaturiin, sinulla epäilemättä on rahkeet itsenäiseen opiskeluun, jossa voit seurata omia mielihalujasi ja kiinnostuksiasi lukion opinto-ohjelman sijaan. Yliopistossakin voi muuten ottaa kursseja, jotka eivät suoraan omaan tutkintoon liity. Ei sen, että menee eteenpäin, tarvitse olla tehokkuusputkiajattelua. Kyse voi olla (ja pitäisi olla) askeleesta eteenpäin itsen kehittämisessä. Lukio on ennen muuta aikuisuuden kynnyksellä hiippailevien nuorten koulu. Jos alkaa jo olla enemmän aikuinen, ei se ole ihanteellinen opiskeluympäristö, vaikka turvalliselta tuntuukin.

Näitä luetaan juuri nyt