Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Koulussa ei kannata oppia virheistä

Okko Karvonen
Blogit Megafoni 30.4.2013 13:30

Käyn biologian kurssia koulussa. Kurssikirjassa on 150 sivua eliökunnan anatomiaa, luonnon monimuotoisuutta, ravintoketjuja sekä perinnöllisyystiedettä. Miten minun kannattaa jakson aikana toimia?

Ei, minun ei kannata lukea kirjaa tasaisesti jakson aikana niin, että kurssin keskeiset sisällöt loogisena ja johdonmukaisena kokonaisuutena iskostuvat pitkäkestoiseen muistiini, jossa ne säilyvät hyvän aikaa elämää varten.

Minun kannattaa sen sijaan paria koetta edeltävänä päivänä sekä vielä koepäivän aamuna päntätä mahdollisimman paljon koealueen sisältöjä lähimuistiin, jotta se pysyisi päässäni juuri koepäivän aamuun asti. Sitten vain suollan sen nopeasti paperille koepäivänä.

Sen jälkeen unohdan kaiken, jotta joillekin kenties tärkeämmille asioille tulisi tilaa päässä. Onnistun todennäköisesti huomattavasti vähemmällä työmäärällä saavuttamaan saman arvosanan.

Koulujärjestelmä voi kasvattaa suomalaisista lapsista ja nuorista ainoastaan kymppien perässä juoksevia näennäissivistyneitä pinnallisuuksia. Jos ei osaa kunnolla vaikkapa tosielämän tilanteessa puhua englantia, ei kannata tunneilla välttämättä myöskään paljon harjoitella. Opettajat nimittäin arvioivat jatkuvasti myös sitä, kuinka hyvin sattuu esimerkiksi ääntämään sanat.

Mieluummin kannattaa pysyä hiljaa ja opiskella kaikki koealueen sanat pintapuolisesti ennen koetta. Sitten voi uskotella itselleen, että osaa hyvin kieltä, vaikka todellisen kielitaidon laita olisi aivan toinen.

Ilmiö ei näy pelkästään arvioitavissa kokeissa. Myös oppituntien toimintaa arvioidaan jatkuvasti.

Olen kuullut, että jos ompelee valinnaisen tekstiilityön tunneilla vaikkapa hametta, ei kannata välttämättä työskentelyvaiheessa tehdä juuri mitään etukäteen annetuista ohjeista poikkeavaa. Arvosana nimittäin määräytyy usein pitkälle sen perusteella, kuinka pilkuntarkasti annettuja ohjeita onnistuu noudattamaan.

Käsityö on taitoaine, jonka työskentelyssä on – tai ainakin pitäisi olla – mukana myös luova ja taiteellinen näkökulma. Annan tikkarin sille, joka keksii, millä tavalla nykymuotoinen käsityöopetus kehittää oppilaiden luovuutta.

Mikä meni väärin edellisissä esimerkeissä? Suomalaisen koulun mielestä mikään ei tainnut mennä väärin. Numerokeskeisyys on kannattavaa ja täysin luonnollista tämän päivän kouluissa. Lukioihin ei oteta opiskelijoita sen mukaan, paljonko he ovat oppineet yläasteella. Heidät otetaan numeroiden mukaan. Joskus hyvä numero on saatu, kun on tajuttu ylittää yläasteen aita matalimmasta kohdasta.

Oppiminen tapahtuu kuitenkin erehdyksen kautta. Sanotaan, että alan asiantuntija on se, joka on tehnyt kaikki mahdolliset virheet omalla erityisalallaan. Suomalaisessa koulussa tällaisesta voidaan aivan hyvin palkita pääasiassa punakynällä kokeissa ja huonommalla todistuksella. Pahalta näyttää.

Esimerkiksi perusopetuksen opetussuunnitelmassa sanotaan, että perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen. Jos koulussa poljetaan järjestelmällisesti alas oppilaan luovuus sekä halu ottaa riskejä, koulu toimii omaa tarkoitustaan vastaan. Peruskouluiän, eli lapsuuden ja nuoruuden aikana ihmisen henkiset ominaisuudet ovat kehitysvaiheessa.

Jos yhdeksännen luokan päättää joka vuosi 60 000 15-16-vuotiasta varman päälle pelaavaa hiirtä, on surullista nähdä, mitä tulee tapahtumaan, kun kyseiset PISA-menestyjät pääsevät viimeistään kymmenen vuoden kuluttua kiinni työelämään. Siellä kun pitäisi osata kantaa vastuuta, ottaa riskejä ja olla oma-aloitteinen.

Nuorten Ääni -toimitus jatkaa keskustelua A-studio: Streamissa 3.5. klo 21.00 (Yle TV1). Studiossa ratkaisua ongelmaan ovat etsimässä sosiaalipsykologi Leena Ehrling, entinen opettaja Tapio Toivanen ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen.

Okko Karvonen

Keskustelu

Koulun oppiaineet ovat kovin erilaisia tavoitteiltaan. Välineaineissa (kielet, matematiikka) tavoitteena on, että pystytään käyttämään ko. välinettä erilaisissa tilanteissa. Sanojen ja kielen rakenteiden oppimiseen väistämättä kuuluu myös pänttävää opiskelua. Luonnontieteellisissä aineissa (fysiikka, kemia, biologia) on paljon semmoisia eksakteja määrittelyjä ja kaavioita, joiden oppiminen on välttämätöntä ennen kuin luovia sovelluksia pystyy tekemään. Opettajan vaikea haaste on suunnitella työskentelyä ja arviointia niin, että opiskelija pystyisi myös ymmärtämään, ei vain muistamaan, opiskeltavia asioita. Itse olen opettanut historiaa, yhteiskuntaoppia ja uskontoa. Näissä aineissa on paljon semmoista ainesta, jossa ei ole mitään ”oikeita” vastauksia. Esim. koetehtäviä voi hyvin laatia semmoisiksi, että ne mittaavat argumentointia ja ajattelun johdonmukaisuutta eikä muistitietoa. Tarvittava tietoaines voidaan antaa koetehtävän mukana. Esseekirjoitelmissa opiskelija voi esittää omia kannanottojaan, jotka kuitenkin tulee osata perustella. Parasta tuntiaktiivisuutta osoittavat opettajalle osoitetut kiperät kysymykset. Opettajan tulisi myös arvioinnissa ainakin näissä aineissa painottaa nimenomaan kriittisen ajattelun osoituksia.

Hyvää tekstiä sinänsä, mutta eihän oppiminen ole vain sitä, että opettelee auktoriteetin (opettajan, opetusohjelman) rajoittamaa oppimäärää. Jos lukiolainen haluaa fyysikoksi tai historioitsijaksi, hänen tulee ITSE opiskella paljon enemmän, mitä keskiverroille luotu opetusjärjestelmä vaatii.

Oppia ei kukaan tuo, se pitää itse hankkia. Erikoisosaaminen vaatii jo paljon omaa työtä. Jotain sellaista, mitä ei perusopinnoista saa.

DuPont kirjoitti:
”Jos lukiolainen haluaa fyysikoksi tai historioitsijaksi, hänen tulee ITSE opiskella paljon enemmän, mitä keskiverroille luotu opetusjärjestelmä vaatii. ”

Kyllä ja ei. Kiinnostus on kaiken a ja o. Kiinnostunut opiskelee mielellään ja oppiikin paremmin. Ei jossain lukiossa opiskelulla ole pidemmän päälle niin väliä, kunhan perustiedot osaa. Kiinnostunut toki opiskelee itsekseen helposti enemmän.

Kirjoituksen tärkein kohta mielestäni oli tuon numeronkorotuspänttäämisen johtavan sirpaleiseen osaamiseen. Kokonaisuuden hallinta jää silloin vähemmälle. Olisi kuitenkin tärkeämpää ymmärtää kokonaisuuksia kuin päntätä yksityiskohtia, johon opiskelu ilmeisesti painottuu edelleenkin suurelta osin. Yksityiskohtia kun on helpompi opettaa ja testata suurelle joukolle.

Maailmassa on paljon rakenteellisia hauskuuksia.

Laajalti käytössä on sisäänpääsykokeet. Parhaiten menestyvät hyväksytään sisään oppilaitokseen. Tämä tarkoittaa sitä, että ne, jotka tarvitsisivat oppia eniten, jätetään oppilaitoksen ulkopuolelle.

Käytäntö saattaa säästää oppilaitoksen ja opettajien vaivoja, mutta oppimisen edistämisen ja sivistämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Kirjoitin aikoinaan ruotsinkielessä tukevan improbaturin ja lähdin ruodikseen. Harvoin on lyhyehköön kirjoitukseen mahtunut niin paljon kielioppi -ym. virheitä. Sain intistä kahden viikon lukuloman paikatakseni tilanteen. Koska aikaa oli vähän ja kaljallakin oli käytävä, olosuhteet pakottivat keksimään oikotien: keräsin kokoon kaikki jäljellä olevat ruotsin kokeeni, tilastoin virheeni ja ostin (viimeinkin) ruotsin kieliopin. Kiinnitin huomiota tämän mainion teoksen niihin kohteisiin, joilla näytti olevan merkitystä oman virhemarginaalini kannalta. Niinpä minustakin tuli sitten ylioppilas.

Opetus: virheistä voi todellakin oppia. Jos olisin opettaja, laatisin oppilaskohtaisia virhefrekvenssitaulukoita. Tai ei ehkä sittenkään. Mieluummin kehottaisin oppilaita tekemään niitä itse.

Tekno-Kekko: ”Parhaiten menestyvät hyväksytään sisään oppilaitokseen. Tämä tarkoittaa sitä, että ne, jotka tarvitsisivat oppia eniten, jätetään oppilaitoksen ulkopuolelle.”

Mikä tuossa sitten on lopulta väärin? Kyllähän korkeakouluihin pitääkin valita lahjakkaimmat, ei suinkaan sopivimmat. Hgin kaupungin rekrytointijärjestelmää ei tule levittää muualle.

Näitä luetaan juuri nyt