Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Koululehti ei olisi julkaissut tätä tekstiä

Reeta Niemonen
Blogit Megafoni 11.10.2011 19:46

Tässä jutussa ei kerrota siitä, miten kaikki olivat yhtä hyviä ja olisivat ansainneet voittaa. Ei myöskään siitä, miten kiehtova opintokäynti sai kaikki motivoituneet oppilaat kiinnostumaan biomassasta. Se johtuu siitä, että tämä ei ole koulun lehti.

Minulla on kokemusta kolmesta koulun lehdestä ja positiivisten adjektiivien sanavarastoni on sen mukainen. Siinä hommassa ei nimittäin paljon muulle ole käyttöä.

”Nuoria eivät kiinnosta yhteiset asiat. Nuoret ovat veteliä lurjuksia, joilla ei ole edes mielipiteitä. Tai no, joskus on, mutta kun niissä on sitä ironiaa. Siitä tulee paha mieli. Eivät sellaiset mielipiteet ole kivoja.”

Tähän ne ovat opettajanhuoneiden sohvilla päätyneet.

Ei siinä varsinaisesti sananvapaudella liehutella, kun toimituskokouksessa opettajamoottori starttaa: ”Arvatkaa, taas on tulossa teemapäivä! Haluaisiko joku kirjoittaa kivan pikku jutun siitä, miten kiva se on? Ja sitten joku toinen kiva voisi piirtää aukeamaa piristämään kukkasen ja kulma-auringon! Muistakaa työskennellä ihan hipihipihiljaa, ettei tunne herää!”

Tietysti aina on myös niitä vaikeita tapauksia. Kapinoijia, varsinaisia kansankiihottajia. Niitä, jotka kyseenalaistavat jonkin koulun tavan tai ovat sitä mieltä, että oppilaiden vaikutusmahdollisuuksia voisi parantaa.

Heille käytäväkomitea käykin heti alkuun selvittämässä asiat läiskät kaulalla ja elohiiri suupielessä. ”Noin ei sovi kirjoittaa. Ei sillä, etteikö meidän koulussa saisi keskustella. Sehän lukee koulun arvoissakin, että olemme oppilaslähtöisiä ja kai siihen tällaisiakin varjopuolia kuuluu. Mutta etkö nyt olisi voinut ensin jutella meidän kaikkien kanssa? Ja sitten sanoa asiasi jotenkin kivammin. Miten sinulla ylipäänsä voi olla tämmöinen, näin epäkiva mielipide?”

Eräs äidinkielen opettaja alleviivasi kaikki negatiivissävytteiset sanat koulun lehden reportaasistani. Silloin olin vetää pultit. Eihän noin voi tehdä!?

”Mutta Reeta”, opettaja totesi, ”näistähän olisi voinut herätä jollekulle negatiivisia mielleyhtymiä!”

No, en voinut kieltää etteikö se olisi ollut pyrkimyksenikin. Puolustuksekseni täytyy kuitenkin sanoa, että sama pyrkimys on ollut varmasti myös kaikilla minua edeltäneillä negatiivisten sanojen käyttäjillä.

Joskus sitä ajattelee olevan helpompaa ja nopeampaa, jos opettaja saa tehdä ehdottamansa naurettavat muutokset itse ja laittaa sitten jutun julkaisuun, lopultakin. Niinhän sitä luulisi. Mutta opettajat ovatkin lukeneet vitsikirjaa. Kuinka monta opettajaa tarvitaan poistamaan negatiivissävytteisyys? Opettajanhuoneellinen!

Ja koska kaikilla kiinteistönhoitajaa myöten on mielipide, on harvinaista jos vielä sen käsittelyn jälkeen tunnistat tekstin omaksesi.

Onhan se toki sanalla sanoen kiva, että opettajillakin on mahdollisuus kynäilyyn, vaikka he harmittavan latteita ja puolivillaisia ovatkin. Ikävä kyllä oman nimen kirjoittaminen huonon tekstin perään ei opettajallekaan ole kovin kivaa. Onneksi myös siihen löytyy ratkaisu: ”Eikös täällä jossakin ollut niitä oppilaita, niillähän niitä nimiä on?”

Koulun on tarkoitus valmistaa meidät maailmaa varten. Enkä tosiaan usko, että maailma kiittää, jos kouluputkesta valmistuu pelkkiä tyhmästi hymyileviä lanttuja. Mutta ei asiasta voi näitä kouluputkiaivoja syyttää: koulua ei vaan yksinkertaisesti pääse läpi täysin kivattomasti.

Ulkomaailma on kuitenkin hyvä paikka. On sääli, jos kenestäkään ei ole sitä hyödyntämään. Uskokaa tai älkää, mutta täällä myös kriitillissävytteiset, yhtä mielipidettä ylitse muiden painottavat ja sitä toista puolta adjektiiveista käyttävät tekstit ovat täysin sallittuja. Täällä niille on jopa nimiä. Sellaisia kuin kolumni, pakina, mielipidekirjoitus ja kommentti.

Koulutuksestanne huolimatta muistakaa myös, että on normaalia, jos tällainen teksti mielipiteiltään vastaa kirjoittajan mielipiteitä. Kirjoittajan taas voitte päätellä siitä, että täällä hän on yleensä sama henkilö, joka tekstin on allekirjoittanut.

Reeta Niemonen

Keskustelu

Opettajien ammattitauti, asennevamma, on tietää kaikesta kaiken ja olla aina oikeassa. Valitettavasti tuo asennevamma vaikuttaa suurimpaan osaan opetustyötä tekeviä, alalle tulevat noviisit ”koulutetaan” tuohon asennevammaan (mikäli haluat kuulua meihin, toimi näin).
Korostaakseen omaa asemaansa ja antaakseen ”synninpäästön” omalle ammattilliselle laiskuudelle, he aliarvioivat asiakkaansa (oppilaat).

Opetustyötä tekevät on koulutettu olemaan ylikorostetun positiivissävyisiä, tuo kukkahattutätien elämänohje, vaikka todellisuudessa läpi paistaa massiivinen turhautuneisuus. Tuon oppilaat läpi näkevät ja tuo kaksinaismoraali ja falskius lisää vain entisestään arvostuksen puutetta, opettajia pidetään lähinnä pätemisen tarpeessa riutuvina typeryksinä joilla ei elämässään ole mitään. Oppilaat varsin hyvin tietävät että opettajat haluavat tyhjään ja mitättömään elämäänsä arvostusta ja kunnioitusta (esikuva lapsille/nuorille), tuota koskaan saamatta.

Koulun on tarkoitus valmistaa tulevaa elämää (mm.sosiaaliset taidot) varten nuoria sekä antaa heille perussivistys, ruokkia ahneutta tietoon. Suomalainen koululaitos on toista maata, liukuhihnametodilla vedetään hampaat irvessä näennäisesti positiivisella mielellä mankelista läpi, sisällöstä tuon taivaallista välittämättä. Synninpäästön koulutusalalla tekevät saavat ”tutkimuksista” joissa pärjätään, pisa-tutkimus lienee mainostetuin, mikäli sopivaa tutkimusta ei ole jossa pärjättän vertailussa … se vaikka itse keksitään että saadaan oma tekeminen kärkipaikalle, kyseessähän on itsensä huijaaminen, synninpäästö huonosti tehdystä työstä.

Kuilu oppilaiden ja opettajien välissä kasvaa entisestään, he elävät eri maailmassa. Mikähän taho mahtaa olla se joka kuilua kaventaa, nostaa opettajat poteroistaan katsomaan maailmaa avoimin silmin ilman ennakkoluuloja.

Hyvä ja varsin aiheellinen kirjoitus Reetalta.

Lukiessani kirjoitusta, mieleeni tuli että tilanne kouluissa itse asiassa muistuttaa sitä miten julkinen viestintä on diktatuureissa kontrollin alla, kuten nyt mm. kuohuvissa arabimaissa on ollut vuosikymmeniä. Negatiivisista asioista ei sovi kirjoittaa ja jos joku sellaista yrittää niin tekstiä ei ainakaan julkaista. Jos julkaistaisiin, niin julkaisijan ja kirjoittajan lisäksi hankaluuksiin joutuisi yleensä iso joukko muitakin.

Dalai kuvaa varsin kärkevästi, mutta osuvasti tilannetta, jossa suometutetaan eri mieltä olevat tahot ”ajatelkaa lapsia” ja perinteet velvoittavat argumentein ajatellen että se on parasta kaikille.

Yliopisto ja korkeakoulumaailmassa on aika vireä opiskelijakulttuuri, joka ei kainostele kirjoittaa omissa julkaisuissaan asioista joskus varsin kärjekkäästikin. Vuosien mittaan sillä on ollut merkittävästi vaikutusta miten asiat ovat yliopistoissa ja korkeakouluissa kehittyneet opiskelijoiden asemaa ja tarpeita paremmin huomioon ottavaksi.

Ei yliopisto ja korkeakoulumailmakaan ongelmaton ole, mutta ainakin siellä opiskelijoilla on käytännössä täysi sananvapaus nostaa vapaasti keskusteltavaksi niin ikäviä kuin iloisiakin asioita kun siltä tuntuu. Opiskelijajärjestöt ja ainejärjestöt kykenevät yhdessä järjestämään kirjoituksen julkaisun esimerkiksi ylioppilaslehdessä siten, että sen kirjoittajan henkilöllisyys ei paljastu eikä hän altistu sen jälkeen syrjinnälle tai jopa kostolle. Se takaa että ikävätkin asiat todella nousevat esille, silloin kun siihen on aihetta.

En tiedä voisiko yliopistomaailman ja korkeakoulumaailman selkeästi toimivammasta ja demokraattisemmasta mallista soveltaa jotain kouluihin, mutta ehkä sitä kannattaisi soveltuvin osin harkita.

Ai kauheaa, tällaisiako koululehdet ovat nykyään? Meidän aikaan (kultaisella 90-luvulla) eivät opettajat sekaantuneet — kai sen lehden joku läpi luki sensorina ennen painoon menoa, mutta silloinkin tarkistettiin vain, ettei nyt pahemmin mitään v-sanaa viljellä, ja että lehti on taitettu niin, että se on teknisesti mahdollista painaa.

Oliko tämä sitten vain meidän koulun henki, enpä tiedä. Asenne oli kyllä sellainen, että jos sitä lehteä olisi pitänyt opettajien kanssa tehdä, ei toimituskuntaan olisi saatu yhtään jäsentä. Onko koulujen henki ylipäänsä muuttunut? Suhtaudutaanko ohjattuun toimintaan positiivisemmin?

Kun puhutaan peruskoulu ja lukio-ikäisistä niin silloin mainitsemasi tapa toimia johtuu yksinkertaisesti siitä, että tällainen toimintamalli on havaittu kaikkein parhaaksi tavaksi suoriutua koulun perustehtävästä, opetustehtävästä.

Kuten armeijassa, selvät käskysuhteet on pakon sanelemaa. Vuosituhansien kokemuksen tulos. Mikään demokraattinen toimintamalli ei voi toimia siellä missä on selkeä määritelty tehtävä tehtävänä.

Tässä onkin melkoinen ristiriita kun ajattelun tasolla jatkuvasti puhutaan demokratian ja osallistumisen ihanteesta, mutta todelllisuuden tasolla usein huomataan että asiat eivät siten oikeasti toimikaan. Miten silloin pitäisi toimia? Ihmisen parhaaksi. Heittämällä ihanteet roskakoppaan kun ne toimivat ihmistä vastaan ja kaivamalla ne takaisin kun ne toimivat ihmisen hyväksi.

Aamen!

Se on se keskinkertaisuuden konsensus.

Samaa natsismia mihin Maria Guzenina ja muut kukkahattutädit aina ryhtyvät kun mainitaan seksi, tupakka tai viina, tai mikä tahansa hauska asia. Tätien oikeutta jeesustella ei saa Soinit hilpeillä kopsuillaa loukata.

Alkoholismi ja negatiivisuus ovat PAHOJA ongelmia!

Opettajien ikävä ja vaikea, mutta välttämätön tehtävä on yrittää saada nuoria tajuamaan, että maailma ei ole mustavalkoinen ja totuus on harvoin yksiselitteinen. Kaikilla mielipiteillä on oikeutus, niilläkin jotka ovat täysin vastakkaisia intomielisen nuoren varmoille vakaumuksille. Koulu valmentaa aikuisuuteen ja aikuisten maailmassa käy meille kaikille huonosti, jos fanaatikot saavat vapaasti mellastaa vihapuhetta kylväen. Kompromissien tekemisen taito on yksi tärkeimpiä taitoja yhteiskunnassa, joka pyrkii demokraattisesti edistämään kansalaissopua.

Surullista luettavaa. Kyllä koulun pitäisi olla peruskasvatuksen lisäksi paikka, jossa lapset saavat kokeilla siipiään ja tietyssä mielessä rajojaankin. Niin kauan kuin ketään ei kiusata, pitäisi myös niitä ”intomielisen nuoren varmoja vakauksia” kunnioittaa ja tukea täysin. Muutenhan kehitys ei mene eteenpäin vaan tuleva nuoriso on elämäänsä kyllästynyt toisinto edellisestä sukupolvesta. Tuollaisella käytöksellä saamme aikaan nuoria, jotka eivät koe oman mielipiteensä sanomista tärkeäksi tai koe, että asioihin voi oikeasti vaikuttaa. Jälleen yksi hyvä esimerkki tasapäistävästä peruskoulusta.

Koulun lehtien ja opiskelijalehtien oleellinen ero on se, että opiskelijalehdet eivät ole viranomaistahon julkaisemia. Ihan vain sen johdosta ne ovat vapaita tavalla, jolla koulun lehti ei koskaan voi olla. Kun lehden sisällöstä voi joutua kurinpitomenettelyjen, kanteluiden tai vaikkapa kunnallisvalitusten kohteeksi (esimiehen nihkeydestä puhumatta), asettelee aikas varovaisesti sanat, joista on vastuussa. On ihan hyvä, että virkamiehet saavat pelätä kansalaisia eikä toisin päin, mutta lehden tekemiselle se on myrkkyä. Antaisin vasemman pallini, jos tietäisin, miten lukiolaiset saisi itse julkaisemaan omia näistä rasitteista vapaita lehtiään. Oikean antaisin, jos lehdet vielä olisivat hyviä ja luettuja.

@Teentätä

Aivan, aivan. Kirjoitit auki sen minkä jätin tarkoituksella rivien väliin.

Se joka maksaa, se määrää ja kontrolloi. Se johtaa siihen, että koululaisten pitäisi polkaista itse käyntiin vaikkapa verkkolehti tai yhteis-blogi, johon kirjoittaisivat. Kustannukset eivät päätä huimaa, ja lähes joka kotona on tietoliikenneyhteydet, tietokone ja tarvittavat ohjelmat valmiiksi koneella joilla verkossa olevilla ohjelmilla ja julkaisualustoilla voi tehdä sisältöä.

Kyse onkin ilmeisesti kyvystä organisoitua ja aloittaa toiminta. Mikään estää hankkimasta tietoa, oppia ja rohkaisua ulkopuoliselta taholta. Sitähän tämä Megafoni blogikin juuri on. Rohkeasti ja uteliaasti vain kyselemään yhtestyökuvioista vaikkapa myös niiden opiskelijalehtien kanssa. Kun pää on saatu auki niin tiedon siirtoa ja neuvomista omassa koulussa toisille niille joilla kiinnostusta on.

Sitten kun taitoa alkaa olla pyörittää omaa alustaa ja lehteä, niin eivät ne omienkaan web-sivustojen perustamiskulut ole valtaisat kun on tahtoa tehdä itse asioita eikä odota saavansa jonkun toisen tekemänä valmiiksi pöytään kaiken aikaa.

Halvimpia suomessa taitaa olla Varsinaissuomalaisen firman pyörittämä ISP-palvelu josta saa kelvollisen tilan pienille web-sivuille alle 6 euroa per kuukausi. Hintaan sisältyy jo oma domain ja kaikki tarvittava pienen yrityksen tai verkkolehden pyöritystä varten. Ei varmasti ole kiinni hinnasta jos tekijöitä ja innostuneita on useampi, kyllä muutama koululainen tuollaisen rahan säästää kimpassa vaikka karkkirahoistaan. Googlen blogisivusta ei tarvitse maksaa mitään jos haluaa vain kirjoitella eikä ruveta rakentelmaan kokonaista omaa sivustoa. Ja jos nyt asia on jonkun mielestä siinä, että pitää olla 18v että voi hankkia domainin ja tehdä sopimuksen sivustosta, niin kai nyt jostain joku täysi-ikäinen, vaikkapa koulun aiempi oppilas jolla ei ole muita siteitä kouluun, lähtee sponsoroimaan asiaa ja ottaa sivuston nimellisesti nimiinsä niin ettei hyvä asia hautaudu noin mitättömän seikan vuoksi.

Nyt jäi hieman kiinnostamaan ne aiheet, joita kouluissa on niin kovasti pelätty, että oppilaat pitää vaientaa. Eikai se viranomaispelko ihan pienestä synny? Vai ovatko opettajat oikeasti näin tehokkasti lakimiesvanhemmilla peloteltuja?

Koululehtien tila lienee tosiaan paikoin pelottavan heikko. Siellä täällä on kuitenkin yhä toivon kipinää: omassa lukiossani koulun lehteä julkaisee itsenäinen, opiskelijoista koostuva toimituskunta, joka saa rahoituksensa oppilaskuntamme hallitukselta. Opettajat tai muut korkeammat voimat eivät lehteä pääse sensuroimaan.

Livistin aika ajoin koulusta vapaalle, jossa poltin tupakkaa, syljin katukäytävälle ja pelasin jalkapalloa. En kiinnittänyt juurikaan huomiota opetukseen, mutta en myöskään halunnut häiritä muita. Aika ajoin murjaisin jonkun vitsin tapaisen osoittaakseni, että olen paikalla ja sitäpaitsi fiksu.

Keplottelin itseni luokalta toiselle ilman mainittavaa menestystä. Keskinkertaisin arvosanoin selvisin ylioppilaaksi ja sittemmin maisteriksi. Kunniakas työura ja muutama navakka kulmapotku seniorien futisskabassa.

Nämä jutut tuli tehtyä. Mitä koululehtiin tulee, minut valittiin koululehden päätoimittajaksi opettajainhuoneen, rehtorin ja teinikunnan vastustuksesta huolimatta. Muut oppilaat ja koulukeittiö kuitenkin voittivat. Pidin siitä tilanteesta, mutta en hyödyntänyt sitä täysimääräisesti, koska futis oli sittenkin tärkeämpi.

Että tämä näistä oppimisteorioista.

Meillä ainakin koululehti on oppilaiden tekemä, ja muut eivät siihen puutu. Ne oppilaat, jotka lehteä tekevät laittavat sinne kuitenkin aivan täysin sopivia asioita, hauskoja kyllä, mutta ilman valvontaakin se on siveä.

Kirjoitus ja ajattelu kunniaan. Nämä tietysti vaativat sen, että lukeminen kunniaan ensin.
Meillä ei ollut koululehteä. Luokkalehti oli joskus ala-asteella, mutta ei koululehteä. Ainekirjoitukseenkaan ei kannustettu. Eikä varsinkaan mielipiteiden ilmaisuun. Saati johonkin argumentaatioon. Erinomainen suoritus ylioppilaskirjoituksissa. Yliopisto meni hyvin. Lopputyön kirjoittamiseen hyvin kauan. Kaikesta edellämainitusta johtuen tämä niukka ilmaisu. Nykyään akateeminen työtön. Tiedän kaiken, mutta en uskalla kritiikin pelossa kokeilla tai yrittää mitään.
Ajatelkaa.

Tulin tälle sivulle kirjoittajan tuoreemman kirjoituksen kautta. Siksi kolme kuukautta myöhässä.

Näitä luetaan juuri nyt