Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimituksen blogi.

Koulukiusaamisen ikuinen ongelma

Joonatan Malinen
Blogit Megafoni 14.5.2010 18:56

Opettajat sanovat aina, että kiusaamista on kouluissa vähän ja jos sitä ilmenee, niin siihen puututaan välittömästi. Opettajien mukaan myös KiVa Koulu – hankkeen seurauksena kiusaaminen on vähentynyt.

En usko, että kiusaaminen on vähentynyt. Sitä ei vaan huomata kouluissa.

Olen huomannut, että kiusaaminen, varsinkin yläkoulussa, on huumorilla nälvimistä puolin ja toisin. Osaa oppilaista vain nälvitään enemmän.

Kiusaajat eivät ymmärrä, että huumorin kohde kokee vitsit kiusaamiseksi, eikä kiusattu usein uskalla asiasta puhua. Jos taas kiusattu nostaa asian esille, niin opettajat puuttuvat tilanteeseen välittömästi ja siitä keskustellaan yhdessä ehkä korkeintaan kahden tapaamisen verran.

Usein ihmetellään, mikseivät opettajat tee kiusaamiselle mitään. Opettajien on yksinkertaisesti vaikea edes huomata kiusaamista, koska se on muutettu vitsin muotoon. Opettajat eivät myöskään ole välitunneilla kuuntelemassa oppilaiden keskinäisiä keskusteluja, joten heidän on myös mahdotonta puuttua niihin. Kiusattu ei usein uskalla henkisestä pahoinpitelystä puhua, koska tällöin hänet leimattaisiin kielikelloksi tai tosikoksi. Eikä kiusaaminen lopu, vaikka siitä keskusteltaisiin kuinka monta kertaa tahansa.

Koulukiusaamista voisi ehkäistä erilaisilla ryhmäytymistapahtumilla, jossa oppilaat tekevät leikkimielisiä tehtäviä ja harjoituksia pareittain. Olisi hyvä, jos parit eivät olisi aikaisemmin olleet tekemisissä toistensa kanssa. Näin jokainen oppilas olisi tekemisissä jokaisen luokkakaverinsa kanssa edes kerran yläkoulun aikana. Ryhmäytymistapahtumia pitäisi järjestää muutaman kerran vuodessa, ei vain yhtä ensimmäisenä vuotena.

Kiusaamista voisi ehkäistä myös siten, että opettajat lopettaisivat pari- ja ryhmätöiden teettämisen, sillä aina samat oppilaat jäävät ilman paria. Vakioryhmien ja -parien seurauksena oppilaat tutustuvat yläkoulun aikana vain harvoihin kouluyhteisönsä jäseniin.

Olisi hyvä, jos oppitunteja voisi uhrata myös keskustelulle, jolloin jokainen saisi puhua itselleen tärkeistä asioista ja kaikki kuuntelisivat. Keskusteleminen lähentää oppilaita ja luo parempaa luokkahenkeä.

Joonatan Malinen

Keskustelu

Siinäpä se! On päiväkotikiusaamista, koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, perhekiusaamista ja viranomaiskiusaamista. Ja jokaiseen on todennäköisesti hyvä syy: ”Naama ei miellytä, käyttäytyy typerästi, poikkeaa normeista, kilpailee kanssani, on kurja tyyppi, osuu tielleni, kun olen pahalla tuulella.” Syyksi kelvannee mikä tahansa tunnetilan mukaan. Ihmistä ei nähdä eikä kohdata. ”Heikot sortuvat elon tiellä, ja sortukoot! Valtaa pitää käyttää, jos sitä kerran on! Ja voi sitä, joka asettuu sen sorretun ja kiusatun puolelle! On paras kääntää selkä ja pitää huolta vain itsestään.

Näinhän se taitaa olla aikuisten maailmassa. Oma etu määrää oikean ja oikeuden. Mistä ne lapset muuta oppisivat?

Aika pessimistinen kuva. Onneksi kuitenkin on niitä, jotka uskaltavat ja jaksavat tehdä työtä ihmisyyden puolesta. On perheissä, on lasten kanssa työskentelevissä, on muissakin aikuisissa, on jopa joissakin poliitikoissa ja viranomaisissakin. Voimia ja siunausta teille!

Kuka muka sanoo että koulukiusaamista on vähän ja siihen puututaan nopeasti? Kiusaaminenhan on lisääntynyt vuosi vuodelta, enkä usko että kovin moni opettaja tätä asiaa kieltää.

Olen samaa mieltä siitä, että vakioryhmiä ja -pareja tulisi välttää. Kaikkien pitäisi pystyä toimimaan kaikkien kanssa. Muistan kun ala- ja yläasteella ryhmät arvottiin, silloin ryhmät muuttuivat joka kerta ja lähes kaikkien kanssa tuli toimeen. Myöhemmin kun on saanut itse valita ryhmänsä, niin sitä mukavuudenhaluisena valitsee ne parhaat kaverinsa. Tämä johtaa siihen, että myöhemmässä vaiheessa muiden kanssa toimiminen on vaikeaa, koska on tottunut tuttuun porukkaan. Toivottavasti tämä ei johda siihen, että työelämässä on vaikea tehdä töitä ryhmässä muiden kanssa.

”Olen huomannut, että kiusaaminen, varsinkin yläkoulussa, on huumorilla nälvimistä puolin ja toisin. Osaa oppilaista vain nälvitään enemmän.”

”Kiusaajat eivät ymmärrä, että huumorin kohde kokee vitsit kiusaamiseksi,”

Puhut selvästi aivan eri asiasta entä siitä, mitä todellinen kiusaaminen pahimmillaan on. Toki jokainen joutuu huumorimielisen nälvinnän kohteeksi – osa enemmän kuin toiset, tuossa nyt ei ole mitään outoa, mutta tuolla ei ole MITÄÄN tekemistä sen asian kanssa mitä todellinen koulukiusaaminen on. Itse asiassa olisi parempi jos noille keksittäisiin uusi termi, tuo mainitsemasi käytös voi olla koulukiusaamista, toisen ihmisen elämän järjestelmällinen tuhoaminen jotain johon sisältyy sanat kidutus ja ihmisoikeusrikkomus. ”Kiusaajat” tietävät ja ymmärtävät myös tasan tarkkaan mitä tekevät, se on järjestelmällistä, eikä siihen puututa. Juuri näkemys näissä tilanteissa että asia on ”huumoria”, kiusaaja ei ”ymmärrä” tai kiusaajalla nyt vain on ”vähän vaikeaa kotona” ovat suurimpia syitä siihen että tuo jatkuu.

Ensimmäiseksi tulisi säätää laki joka mahdollistaa kiusaajien siirtämisen koulusta toiseen, sen sijaan että uhri joutuu siirtymään. Toiseksi sanktiot kiusaamisesta ja erityisesti siihen puuttumattomuudesta tulisi olla olemassa. Mitä motivaatiota koulun rehtorilla on nykyisellään puuttua kiusaamiseen, muuta kuin oma moraali, mikäli se potentiaalisesti ”huonontaa koulun mainetta” ja kuoliaaksi vaikenemalla päästään näppärästi ikävästä tapauksesta eroon, korkeintaan yksi oppilas tappaa itsensä tai tämän koko loppu elämä on muuten vain päin helvettiä.

Eilen (23.5.) oli Hesarissa juttua siitä, kuinka esikouluikäisille lapsille opetettiin itsepuolustusta ja itseluottamusta Judon avulla.

”Eskarin ja judon tavoitteet ovat oikeastaan ihan samat: luodaan ryhmähenkeä, opitaan kamppailemaan ensi sijassa itsensä kanssa, eikä ketään tarvitse kiusata, kun on hyvä itsetunto ja hyvä olo”, luettelee Kylälaakson päiväkodin ohjaaja Maritta Tiikkainen-Blomberg.

Lapset oppivat judossa myös toisen koskettamista, itsehallintaa, rohkeutta, toisten sietämistä, suvaitsemista ja sinnikkyyttä.

”Kunnioitus toista kohtaan lähtee sieltä matolta. Sitä ei tarvitse erikseen korostaa”, sanoo Paulaharjun päiväkodin ohjaaja Airi Pääkkö. ”

En ole itse koskaan harrastanut mitään taistelulajia, mutta aloin kyllä uskoa tuohon. Eiköhän sellaisen ”meillä kukaan ei kiusaa” -lässytyksen tilalle ole tervetullutta se, että jossain sentään ihan oikeasti yritetään. Aikuiset usein tuppaavat jättämään asiat puheen tasolle, missä oikea esimerkki?

Epäilen, että monella lapsella asenne muihin lähtee kotoa. Jos vanhemmat haukkuu aina tuttujaan ja valittaa, niin kyllä lapsetkin sen oppii, ettei ketään tarvitse kunnioittaa. Tässä judo-hommassa sentään opetetaan heti aluksi kunnioitusta.

Itse aloitin judon 6-vuotiaana, olen harrastanut sitä 10 vuotta ja voin siis puhua omasta kokemuksesta. Kun judon aloittaa, opetus on erittäin kurinalaista. Kun opettaja puhuu, ollaan hiljaa ja tekemistä ei aloiteta ennen kuin vastustajalle on kumarrettu. Lehtijuttu, jonka itsekin luin, pitää paikkansa.
Itse kannatan esimerkiksi judon tuomista peruskoulun liikuntatunneille. Kunnioituksen lisäksi lapset ja nuoret oppisivat toisen koskettamista; taidon puuttumisesta on tullut näinä päivinä lähes yhtä suuri ongelma kuin kunnioituksen puutteesta. Muistan montakin liikuntatuntia, jonka aikana toisen hartioista kiinni pitäminen on ollut ylitsepääsemätön este luokkatovereilleni.
Myönnän, että liikunnanopettajilla ei ole vielä judon ohjaamiseen tarvittavaa koulutusta tai kouluilla varaa oikeanlaisiin mattoihin. Turvallisuudesta ei voi joustaa, ja judon opettamiseen ei yksi asiantuntevakaan opettaja riitä; judo on erittäin riskialtis laji, mikäli oikeaa tekniikkaa ei hallitse. Mielestäni kasvatus on kuitenkin väärä säästökohde. Judon opettamisen hyödyt ovat kustannusten arvoisia, joten itse olen kustannuksista riippumatta valmis ajamaan asiaa eteenpäin.

Koulut voivat olla erilaisiakin. Olen parissakin koulussa ollut, joissa oli käytössä KiVa-koulu systeemi. Toisessa koulussa asialle ei tehty mitään, kuitattiin ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”-toteamuksella, ja lopulta kun vanhempani kävivät kiusaajia jututtamassa, minut käskettiin kuraattorille puhumaan ongelmistani. Kysyttiin muunmuassa hakataanko minua kotona, ja neuvottiin että kiusaamisasiat hoidetaan koulun puolesta. Kolme_helvetin_vuotta, sitä oli otettu yhteyttä kouluun, pyydetty tekemään JOTAIN kiusaamiselle, mutta ei mitään tapahtunut. Toisessa koulussa kiusaaminen oli _ongelma_, siitä puhuttiin, ja kun kiusaaminen kumminkin lopulta jatkui, se lopetettiin uudestaan. Lopulta koulu uhkasi oikeusjutulla. Silloin se loppui lopullisesti. Nykyään olen kaikkien kaveri koulussa, jopa entisten kiusaajieni. Ja koko elämässäni, en voisi olla kiitollisempi niille opettajille, jotka auttoivat minut siitä. Ja eräille luokkalaisilleni, jotka kertoivat opettajalle kiusaamisen jatkumisesta, kun minä jo uskoin asian olevan toivotonta kun se kerran muka hoidettiin pois päiväjärjestyksestä.

Vaikka täytyy myöntää että henkisistä ongelmistani en silti ole päässyt eroon, ja käyn terapiassa, mutta kiusaaminen on loppunut. Ja voin vihdoin olla edes muiden silmissä normaali nuori jolla on kavereita.

Näitä luetaan juuri nyt