Kiitä ja kumarra minua, opiskelupaikan saanut!
Antti Avoranta
Tein sen, missä monet muut epäonnistuivat. Sain ylioppilastodistukseni arvosanoilla opiskelupaikan Helsingin yliopiston filosofian kandiohjelmasta. En kuitenkaan ota paikkaa vastaan, koska olen saanut mielenkiintoisemman opiskelupaikan hollantilaisen Leidenin yliopiston International Studies -ohjelmasta. Samalla olen tehnyt itsestäni todellisen hyväntekijän.
Suomessa korkeakoulupaikkoja ei riitä läheskään kaikille hakijoille: paikkoja on vain 46 600, mutta hakijoita on tämän kevään yhteishaussa melkein 150 000. Toisin sanoen vain vajaa kolmannes hakijoista pääsee sisään, mikä tarkoittaa, että valtava määrä toiselta asteelta valmistuneista päätyy viettämään välivuotta – halusivat he sitä tai eivät.
Kun tämä kissa nostetaan pöydälle, minun kaltaiset ihmiset voidaan julistaa suoranaisiksi pyhimyksiksi: Alankomaissa hakukohteet eivät aina rajoita sisäänotettavien opiskelijoiden määrää, jolloin en itsekään vienyt opiskelupaikkaa keneltäkäänhakijalta. Toisin asia on Suomessa. Siis opiskelupaikan saanut, kiitä ja kumarra minua!
Nykytilanteen kestävyyden voi panna kovaan koitokseen: Verokarhulla olisi enemmän verotettavaa korkeakoulutetuista kuin useiden ei-toivottujen välivuosien riuduttamista nuorista. On todettu, että korkeakoulututkinto lisää tuloja keskimäärin useita satoja tuhansia euroja nettona, kun aikaväliksi otetaan koko elämä. Tämä tarkoittaa myös suurempia verokertymiä. Paras tilanne siis olisi, jos sekä minä että lähtöni ansiosta opiskelupaikan saanut, jäisimme Suomeen tekemään työmme. Tilanne ei kuitenkaan onnistu näin, vaan minun on häivyttävä koko valtiosta, jotta me molemmat saamme korkeakoulututkinnon.
Lisäksi useiden välivuosien ongelma on lisääntynyt nuorten syrjäytymisriski, ja syrjäytyneet maksavat yhteiskunnalle 2,1 miljardia vuodessa. Vaikka tuo luku kuulostaa jo itsessään hirvittävältä, se on arvioitu alakanttiin, koska se ei huomioi esimerkiksi rikollisuutta, johon syrjäytyminen altistaa. Ja siihen on vielä lisättävä inhimillinen kärsimys, jota talousluvut eivät paljasta.
Tilanteesta tekee pahemman vielä fakta siitä, että korkeakoulutettujen tarve kasvaa tulevaisuudessa. Nykytilanne ei vastaa tulevaisuuden tarpeeseen järin tehokkaasti, jos lukuisat nuoret pääsevät unelmiensa opiskelupaikkaansa vasta, kun he ovat viettäneet kaksi, kolme tai jopa neljä välivuotta. Aiheuttaako nykytilanne peräti työvoimapulaa tulevaisuudessa, kun korkeakoulutettuja ei ole tarpeeksi?
Korkeakoulupaikkojen puute ja useat, peräkkäiset välivuodet ovat ongelmia, jotka kipeästi vaativat ratkaisua. Korkeakoulupaikkoja tarvitaan lisää. Mikäli rahaa tähän ei muuten saada riittävästi, voisimme harkita, että entistä suurempi osa tulevista opiskelijoista siirtyisi työelämään jo kandidaatintutkinnon jälkeen eivätkä kouluttautuisi maisteriksi asti.
Oli ehdotukseni hyvä tai huono, on eräs kiistämätön totuus: korkeakoulutettuja tarvitaan lisää, ja nykyinen useiden välivuosien malli on kestämätön. Tämä tilanne vaatii korjausliikkeen.