Kenestä on vanhemmaksi?

Usein ajatellaan, että naisen työuran kannalta perheen perustamisen ajoittaminen opiskeluaikaan on äärimmäisen huono ratkaisu. Muutenkin nuorten vanhemmuus nähdään usein ongelmallisena. Rohkenen kuitenkin väittää vastaan, sillä olen itse tullut äidiksi 19-vuotiaana yliopisto-opiskelijana.

Opiskelu ja vanhemmuus on mahdollista yhdistää. Opiskeluja voi ainakin yliopistossa suorittaa omaan tahtiin. Itse luen tentteihin päiväunien aikaan ja käyn kerran viikossa iltaluennolla. Kesätöitä olen tehnyt etätöinä. Jos kumppani opiskelisi myös yliopistossa voisimme sumplia lukuaikamme siten, että molemmille tarjoutuisi tasapuolisesti aikaa kouluhommien hoitamiseen.

Tahti ei päätä huimaa, mutta kun lapseni aloittaa hoidon yliopiston lapsiparkissa, minulla on hieman enemmän aikaa lukea. Edistän siis sekä uraani että lapseni hyvinvointia näin asintuntijatermein ilmaistuna.

Opiskelijaelämä nähdään perinteisesti taloudellisena kituuttamisena. Rahalla on kuitenkin aika pieni merkitys perheen onnellisuudelle. Vastaväitteen voi toki esittää: raha tuo myös henkistä turvaa. Ei tarvitse elää epävarmuudessa peläten, etteivät raha riitäkään yllättäviin menoihin. Ei lapsi kuitenkaan tarvitse vielä alle kouluikäisenä valtavaa kasaa leluja, ulkomaanmatkoja tai isoa omakotitaloa. Lapsi tarvitsee vanhempien läsnäoloa ja läheisyyttä.

Ikä toki tuottaa ainakin muutamia vaikeuksia. Ensinnäkin sen, että ympäristö ei aina suhtaudu suopeasti nuoren vanhemmuuteen. Itse olen kuullut taivasteluja tuntemattomilta. Onko lapsi varmasti omasi, kun näytät niin nuorelta? Miten lapsi voi saada lapsia?

Toinen ongelma saattaa syntyä siitä, ettei nuori vanhempi koe istuvansa vertaistukiporukoihin eli muiden vanhempien joukkoon leikkipuistossa. Omat kaverit taas eivät ehkä jaksa kuunnella sepustuksia kestovaipoista. Yksinäisyyden tunne on itselleni ollut se kaikista rankoin juttu.

Sitten on tietysti vielä hankalin aihe eli henkinen kypsyys. Voivatko opiskelevat, nuoret vanhemmat olla hyväksi lapselle? Katson, että vanhemmaksi ei voi valmistua. Sellaiseksi kasvetaan koko lapsen kasvun ja kehittymisen ajan.

Muun muassa kehitys professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa teoksessaan Pienen lapsen sosiaalisuus, että alemmasta sosiaaliluokasta oleva, vähän koulutettu vanhempi pystyy tarjoamaan lapselleen paremmat eväät sosiaaliseen kehitykseen kuin yksikään päiväkoti, kunhan vain viettää riittävästi aikaa lapsensa varhaisina elinvuosina, eli alle 3-vuotiaana. Tämä tietysti edellyttää, että vanhemmalla ei ole esimerkiksi vakavia päihde- tai mielenterveys ongelmia tai että vanhemmat eivät laiminlyö lasta jollakin muulla tavalla. Keltikangas-Järvinen siis korostaa läsnäolon merkitystä lapsen kasvulle.

Kaverini kysyi, kaduttaako minua ikinä se, etten voi lähteä vaihtoon ulkomaille tai viettää enemmän aikaa muiden ikäisteni kanssa. Myönnän, että kaipaan helpompaa elämää silloin, kun tekemäni luomulihapullat syötetään koiralle, kakkaa on pitkin tuoleja ja katkarapu rääkyy ja potkii lattialla, kun ei ole saanut haluamaansa. Mutta sitten taas, muutaman sekunnin päästä, olen niin onnellinen pienestä, kirjavasta laumastamme.