Kansankirkko, joka kutistuu

Profiilikuva
Blogit Megafoni
Kirjoittajat ovat pääkaupunkiseudulla asuvia nuoria. Nuorten Ääni -toimitus tuo nuorten näkökulmia esille mediassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun olin ala-asteella, vain yksi luokkalaisistani kävi elämänkatsomustiedon tunneilla uskonnon tuntien sijaan. Opettajakin sanoi suoraan, että lähes kaikki suomalaiset kuuluvat kirkkoon. Se piti hyvin paikkansa, koska vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina noin 85 prosenttia suomalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Kymmenessä vuodessa on ehtinyt kuitenkin tapahtua paljon. Pikkuhiljaa kirkko on alkanut kutistua: lapsia kastetaan entistä vähemmän ja aikuisia eroaa kirkosta yhä enemmän. Eikä kyse ole uskontokunnan vaihdosta vaan lisääntyvästä uskontokuntiin kuulumattomuudesta. Kymmenen vuotta sitten Suomessa oli uskontokuntiin kuulumattomia vain reilu 13 prosenttia väestöstä, mutta viime vuonna vastaava luku oli jo yli 22 prosenttia.

Kirkossa tämä on huomattu, ja pitkän aikaa onkin jo puhuttu siitä, että kirkon pitäisi uudistua.

Kun ystäväni erosi kirkosta, hän sai seurakunnalta kirjeen, jossa kysyttiin, mitä kirkossa olisi voitu tehdä toisin; miten heidän toimintaansa voisi kehittää? Kirje kuulosti lähinnä kuntosalin asiakastyytyväisyyskyselyltä. Syy siihen, että ystäväni erosi kirkosta ei kuitenkaan ollut se, ettei hän ollut tyytyväinen palveluihin. Hän ei vain uskonut kirkon oppeihin.

Kirkko on kovasti koettanut uudistua, jotta liberaaleihin arvoihin tottuneet nuoret jäisivät jäseniksi siitäkin huolimatta, että he käyvät kirkossa ehkä kerran vuodessa. Pari viikkoa sitten liberaalius kuitenkin ilmeisesti ylitti rajansa, kun arkkipiispa Kari Mäkinen otti kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Nyt erosivat puolestaan konservatiivit. Yhden viikonlopun aikana yli 11 000 suomalaista erosi kirkosta. Kyselyiden mukaan syy oli, etteivät arkkipiispan kommentit vastanneet heidän käsitystään kristinuskosta.

Kirkko on siis kahden tulen välissä: sekä liberaaleja että konservatiiveja lähtee ja aivan päinvastaisista syistä. Kirkon suurin ongelma kuitenkin taitaa olla se, että ihmisillä ei ole vaikeuksia lähteä epäkohdan huomattuaan. Toki Suomessa on ihmisiä, joille kirkko on tärkeä osa elämää, mutta suurella osalla ei ole mitään suhdetta koko instituutioon, minkä takia on helppoa olla olematta osa sitä.

Vuonna 2008 vain 38 prosenttia suomalaisista piti itseään edes jokseenkin uskonnollisina. Viimeaikaisen eroaallon jälkeen näyttää myös siltä, että edes kaikilla niillä, jotka todella uskovat Jumalaan, ei ole kovin tiukkaa sidettä omaan seurakuntaansa.

Jos kirkko haluaa pelastaa asemansa Suomessa, sen täytyisi saada kansa todella sitoutumaan yhteisöönsä. Pelkkä kansanperinne ja kirkkohäät eivät tunnu enää riittävän pitämään edes uskovaisia seurakunnassa. Samalla kun kirkko yrittää houkutella niitä jäämään, jotka eivät usko, menettää se niitä, jotka todella uskovat. Kirkon kannattaisi siis keskittyä niihin, joille uskonto merkitsee jotakin sen sijaan, että se yrittäisi mukautua sellaisten ajatuksiin, joilla on jo toinen jalka oven ulkopuolella.

Kirkko tulee kenties kutistumaan entisestään, mutta ehkä se on parempi kuin se, että kirkkoa kansoittavat kymmenet tuhannet, jotka eivät usko sen sanomaan. Luulisi, että seurakuntien tarkoitus on tuoda yhteen ihmisiä, jotka uskovat samoihin asioihin. Vaikka onhan se ymmärrettävää, että kirkon tulee lähtevien verorahoja ikävä.