Hyvitysmaksut historiaan

Suomessa jokaisen tyhjän DVD-levyn hinnasta suuri osa, tyypillisen levyn kohdalla noin 75% (http://www.hyvitysmaksu.fi/fin/Hinnat_2011.html), on hyvitysmaksua, joka jaetaan suomalaisille taiteilijoille ja taiteilijoiden etujärjestöille. Sama koskee myös mm. CD- ja Blu-ray-levyjä, muistitikkuja, ulkoisia kovalevyjä, VHS-kasetteja, tallentavia digisovittimia ja iPodeja. Maksua peritään, koska Suomen tekijänoikeuslaki sallii teoksen kopioinnin omaan käyttöön, mutta tekijälle halutaan maksaa tästä korvausta. Hyvitysmaksun joutuu kuitenkin maksamaan tallenuslaitteita ostaessaan, vaikkei kopioisi sille yhtään mitään, tai ainakaan suomalaisten taiteilijoiden teoksia.

Perusteluna hyvitysmaksulle on käytetty EU:n tekijänoikeusdirektiiviä, jonka mukaan taiteilijan on saatava hyvitys teoksensa yksityisestä kopioinnista. Nykyjärjestelmä ei kuitenkaan todellisuudessa toimi tällä pohjalla, koska taiteilijalle ei makseta hyvitystä kopioinnista vaan mahdollisuudesta kopioida: hyvitysmaksuhan peritään laitetta ostettaessa riippumatta siitä, aiotaanko sille tallettaa kotimaista taidetta vai esimerkiksi itse kuvattuja lomakuvia.

Näin hyvitysmaksu ei enää katakaan vain niitä, jotka todistettavasti vahingoittavat suomalaisartistien oikeuksia, vaan kaikkia, jotka sattuvat syystä tai toisesta ostamaan mitään tallentavaa laitteistoa.

Toki näin saadaan kerättyä enemmän rahaa kuin perimällä maksua vain todellisilta kopioijilta, mutta samalla sorsitaan kuluttajien perusoikeuksia, ja itse asiassa myös oikeusvaltion sisintä perustaa: ”syytön kunnes toisin todistetaan”. Kenenkään, joka ei syyllisty kopiointiin, ei myöskään pitäisi joutua kärsimään siitä määrättyä sanktiota. Eihän ylinopeussakkoakaan peritä kaikilta autonostajilta, vaikka heillä onkin mahdollisuus ajaa ylinopeutta, vaan ainoastaan niiltä, jotka todella jäävät kiinni turhasta kaasuttelusta.

Hyvitysmaksusta tekee kohtuuttoman myös se, että suurin osa näille laitteille talletettavasta materiaalista ei ole hyvitystä saavien taiteilijoiden työtä. Lomakuvat tai muu puhtaasti oma käyttö saattaa toki jäädä marginaaliin, mutta suurin osa esimerkiksi iPodeille kopioidusta musiikista on ulkomaisten artistien tekemää, ja nämä taiteilijat eivät saa hyvitysmaksuista penniäkään. Niinpä sen lisäksi, että maksua peritään vääriltä ihmisiltä, se myös maksetaan väärille artisteille.

Viime aikoina on ehdotettu hyvitysmaksun laajentamista myös mm. älypuhelimiin, jotka nimensä mukaisesti ovat enemmän puhelimia kuin kotimaisen taiteen tallentimia, ja laajakaistayhteyksiin.

Etenkin laajakaistan maksuttaminen tuntuu oudolta, koska sitä käyttää nykyään miltei koko väestö, eivät vain kopioijat tai edes tallennuslaitteiden hankkijat. Internetyhteys kuuluu myös YK:n tuoreen raportin mukaan ihmisoikeuksiin, ja etenkään Suomen kaltaisessa maassa, joka pyrkii esiintymään tietotekniikan edelläkävijänä, ei pitäisi tietoisesti rajoittaa, hankaloittaa ja kallistaa internet-yhteyden hankkimista näennäisen tekijänoikeussyyn perusteella.

Musiikin samoin kuin muun taiteen, erityisesti postmodernin tekotaiteen, tukeminen on toki kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia. Se pitäisi kuitenkin tehdä siten, että siihen osallistuvat kaikki kansalaiset maksukykynsä mukaan eli progressiivisella verotuksella, eikä tasaverotusta edistävällä, vain tiettyihin ihmisryhmiin osuvalla epäoikeudenmukaisella laitemaksulla.