Erosin kirkosta. Entä sitten?
Antti Avoranta
Luit otsikon aivan oikein: olen liittynyt siihen kasvavaan ryhmään, joka on kävellyt ulos kirkosta. Kirkosta lähteminen oli jopa ensimmäinen täysi-ikäisen valtuuksilla tekemäni teko, jota olin harkinnut jo pitkän ajan ennen sen tekemistä. Ajattelin, että asia olisi niin yksinkertainen, että vain eroaisin kirkosta ja kaikki menisi kuin Strömsössä. Harmikseni asiat eivät voi olla niin yksinkertaisia.
Ymmärrän hyvin, miksi joku haluaa kuulua kirkkoon. Minun kohdallani kirkkoon kuulumiselle ei vain löydy riittävästi perusteluja. Olen ateisti, minkä takia uskonasiat eivät vetoa minuun. Lisäksi mielestäni veroeuroni menevät parempaan käyttöön, jos saan itse päättää niiden kohtalosta. Kaikkein tärkein syy kirkosta eroamiseen oli kuitenkin se, että koin saaneeni kirkosta vastapalvelukseksi veronmaksusta pelkkää ei-mitään.
Koen, että minulla oli oikein järkevät perustelut erota kirkosta. Pystyin arvaamaan jo etukäteen, että päätöksestäni koituu sosiaalista paheksuntaa. Päätin pitää asian omana tietonani jonkin aikaa, kunnes uskaltauduin avautua viime syksynä. Siitä ei hyvää seurannut.
Eräs mutta päätökseni kanssa oli, että todella monella ystävälläni ei ollut järin innokasta asennetta päätökseeni. Sen sijaan suurin osa heistä antoi sangen kielteisen suhtautumisen paistaa läpi. Kyllä he sentään hyväksyivät asian, kunhan olivat sulatelleet asiaa hetken verran. En kuitenkaan usko tämän torjuvan suhtautumisen rajoittuvan pelkästään omaan ystäväpiiriini, vaan koko kulttuurissamme taitaa olla jotain mätää.
Asenteemme yksilön omia, henkilökohtaisia uskonvalintoja koskevia päätöksiä kohtaan on vinksallaan. En pysty keksimään yhtään järjellistä argumenttia perustelemaan kirkossa pysymistä, jos yksinkertaisesti ei usko Jumalaan eikä siihen, että kirkko käyttäisi keräämänsä pennoset paremmin kuin itse. Kaiken lisäksi Suomessa on uskonnonvapaus: Jokainen saa kuulua kirkkoon tai muuhun uskontokuntaan niin halutessaan. Kaikilla on myös oikeus olla kuulumatta sellaiseen.
Näin emme kuitenkaan ajattele. Sen sijaan luomme vahvan oletuksen, että kaikkien tulisi säilyttää status quo pysymällä kirkossa oli sieltä ulos kävelemiselle millaiset perustelut tahansa. Kuulostaako hiukan ongelmalliselta vaalimamme uskonnonvapauden kanssa?
Jos siis haluamme kutsua Suomea valtioksi, jossa on uskonnonvapaus, on meidän jokaisen katsottava peiliin ja kysyttävä, miten suhtaudumme toisten katsomuksiin. Kuuluivat he sitten evankelisluterilaiseen kirkkoon tai eivät. Muuten ryhmäpaineen avulla murskaamme tämän periaatteen, kun omaa katsomusta ei uskalla toteuttaa pelätessään muiden antamaa sosiaalista kirousta.
Ihmisten suhtautumisesta huolimatta en ole vieläkään katunut päätöstäni. Olen jopa ylpeä päätöksestäni, koska olen sitä kautta voinut todistaa muille, että ihmisellä on lupa päättää itse omista uskon asioistaan. Kirkko ei ole minun paikkani, joten en ole sinne myöskään palaamassa. Koen tämän täydeksi oikeudekseni, sillä noudatan sitä uskonnonvapautta, joka minulle on Suomen kansalaisena suotu. Ja sen kanssa, hyvä lukija, sinulla ei pitäisi olla minkään sorttista ongelmaa.